Ehkä on hetkeksi hypättävä pois flow-tilasta, jotta näkisi uusin silmin

Aamu alkoi 3:30. Joten se siitä ja sorvin ääreen. Mieli etsiytyi vanhoihin kappaleisiin. Nämä kaksi valittua kuvaavat melodioiltaan kaiketi tätä päivää minulle. Tietysti myös syvä henkilökohtainen ja mystinen on läsnä. En tee sen enempää analyysia. Joskus on hyvä pysähtyä sen ääreen, minkä näkee edessään vaikka se olisi kuinka tuttua ja tavallista tai joskus kuten tässä tapauksessa vanhaa. ”Vihje” saattaa olla visuaalinen, melodioihin liittyvä tai tunne, joka kumpuaa. Itse kullekin täysin yksilöllinen. Nämä ovat minun vihjeeni Universumilta sille, joka niitä tarvitsee. Älä kuitenkaan yritä tulkita liiaksi. Jos millään tällä ei ole mitään merkitystä, poista se mielestä kuin mikä tahansa kevyt ajatus. Toisaalta jos maailma työntää raskaita asioita eteen on ehkä hyvä yrittää keventää edes yhden laulun ajaksi. Musiikin tms. ei tarvitse olla se mitä minä jaan. Tarkoitan sanoa, että joskus ”flown” pysäyttäminen ja pois hyppääminen on juuri se mitä tarvitaan. Sivusta katsomalla voi ymmärtää jotain uutta tai nähdä asioita eri tavalla kuin ennen.

 

Hyvää ja tuotteliasta päivää kaikille!

Teidän sisarenne Titta Hannele

I am who I am

Today is a day on feelings and music. As so often feelings surface no matter what goes around. Sometimes feelings feel mine and quite often they feel they are not mine. Feelings of the collective consciousness. I feel the sadness and sorrow of someone else. It feels deep within and I take it as my own. It feels difficult to live with my family, when I cannot explain the reasons why some feelings surface. Feelings come and go fast so I don’t try to interpret them anymore.

Sometimes they seem to attach to my memories. The sad days like birthdays or wedding anniversaries. What can you do? Why should I try to push them away? They are part of me and part of my history. (Yes I know he’s been dead for 4 years already, but he is still my husband and a father of my children). Every-time that I look at them and their red hair, it reminds me of him, so how could I push aside something that lives beside me all the time? How much do we insist someone to push the sorrow away, because it seem inconvenient for us? We feel discomfort. We don’t want to face their weakness. We don’t know how to comfort.

We think they must have lost their mind for grieving so long. They must be mentally ill. Are they or are they only trying to keep the loved one appropriately in their life. They are widows. They will always be widow. This is part of them, like the children they gave birth to. There is empty place wherever they go. There is a social wall no matter what they are doing. They are trying to function like nothing ever happened, but that is very tiring. The social circles won’t stay the same. It is like a divorce had happened, but worse. They (widow) feel exclusion. They don’t know what to say, are they making others feel discomfort. No matter how hard they try to talk everything else than him or his death. The are keeping up with the news, and they are trying to find new things to learn and study. They are very happy about their progress in spiritual awakening. They would want to tell others about that experience. So they are  trying to say it with music or poems or through their own experience. They are seeking groups and people alike. The take steps alone and uncertain, but they know they cannot return. There is no such thing as old home. So they ride a long road to somewhere, where there would be sunshine again.

Sometimes days pass with joy and laughter, but sometimes days are more sad and filled with tears. They are trying to bury their heads from the public eyes, even though they are proud they are capable to cry and feel feelings. They have pushed through the hardest times already. So they continue and try to see the better future for their family. At least their children have much to look forward and that makes them very happy.

So the songs play at the back round to make the day. Maybe they will tell their story or climbs of their feelings or their energies they brought with them today.

1st one was a song from Dire Straits. This cover is a Capella. It was dear to me back in 2014. When I was grieving a lot more.

2nd on is from my youth. This song has depth that I cannot explain. It is like a heart vibe or something.

3rd one is a part or the lyrics from Yentl. Love BS’s voice. Love also the movie.

I've wanted the shadows,
I don't anymore.
No matter what happens,
I won't anymore.
I've run from the sunlight -
Afraid it saw too much.
The moon had the one light
I bathed in -
I walked in.
I held in my feelings
And closed ev'ry door.
No matter what happens.
I can't anymore.

There's someone who must hear
The words I've never spoken.
Tonight if he were here
My silence would be broken.
.....
The same heart that tells me
To see myself -
To free myself -
To be myself at last!

For too many mornings
 The curtains were drawn.
It's time they were opened
To welcome the dawn.
......
lyrics Alan & Marilyn Bergman
Yentl

Hopefully you people are enjoying your weekend. It has been lovely weather here, so I had a long walk in Helsinki city Center to see places which were connected to Tove Jansson (creator of Moomin characters). It was a lovely walk and we had a good time with my daughter and I.

Yours, Titta Hannele

Joku paikka missä olla

Ge mej en plats på jorden
Inte nödvändigtvis i solen
Men ett eget fönster mot gatan
Jag kan öppna och stänga
Som jag behagar

Det är det enda jag behöver
Det är det enda
Som mitt hjärta kräver
Att jag hittar någonstans
Där jag kan välja mellan
Lugn och ro

Eva Dahlgren: En plats på Jorden

Nämä sanat tänään. Toivo, että se paikka, ei välttämättä edes auringossa, mutta oma paikka, jossa voisi saada olla. Eikö meistä jokainen kaipaa ja ansaitse omaa rauhaa, omaa tilaa ympärille? Ei sen tarvitse olla ostettua, ikuista eikä edes kovin hienoa, vaan jotain selllaista mikä tuntuu omalta ja rakkaalta.

Minun paikkani on jossain. Se paikka voi olla monessakin paikassa. Ehkä juuri muutoksen keskellä etsii sitä, mikä paikka se voisi olla. Onko jokin vanha paikka, mikä voisi tuoda rauhan? Merenranta, metsä, pellonreuna aamulla, paikka puun alla, mummola,…. Listaa voi jatkaa ja jokaisella on SE paikka. Ehkä se tärkein paikka on kuitenkin omassa sydämessä. Jos sydämen paikka on täynnä melua, turhuutta, miellyttämistä tms, voi olla kovin vaikea saada hetki itselleen ja omille ajatuksilleen. Aikaa latautua ja suunnata keskittynyt focus siihen mihin suunnata focus seuraavaksi. Pidä siis huoli omasta sydämen paikastasi ja omasta pienestä oikeudesta hiljaisuuden hetkiin. Muista tärkeät meditointihetket, rukoushetket, tyhjyyteen tuijottamisen hetket. Ihaile hetki sitä mikä on, oli se sitten kodin rauha, kaaos ja lapsien vilinä, puolison manööverit jne. Mikään ei ole ikuista, arvosta sitä kuka ja mikä sinulle on nyt ja tässä hetkessä.

Hyvää Kesäkuun alkua kaikilla! Toivoo: Titta Hannele

Hyvää viikoloppua!

En ole verbaali, mutta en ole myöskään mykkä kone. Vastatuuli on kovaa. Maailma on illuusio ja kaikki mitä on voi olla vain unta tai painajaista. Kukaan ei ole todellinen ja se, joka koittaa olla todellinen kampataan asfalttiin, sillä hän poikkeaa normista liiaksi. Jos onkin todellinen kukaan ei enää usko. Kaikillahan on jotain salattavaa ja todelliset motiivit ovat vain paljastuksen päässä. Konnia kaikki tyyni? Eikö niin? Minäkin?

Vapaa tahto, vapaa valinta. Mikään ei ikinä tule vakuuttamaan ketään. Te ette halua, joten minäkään en halua. Ollaan patissa ja pysytään siellä hamaan tulevaisuuteen. Ei se mitään. Minulla on luonto ja pieni elämä. Lapset joita rakastan enemmän kuin omaa hyvinvointiani ja elämääni, joiden eteen olen valmis kuolemaan. He menettivät jo yhden, kyllä he pärjäävät, heidät on maailma jo koulinut. Heillä on sydän paikallaan ja siksi varjelen heidän maailmaansa. Itken salaa sitä kuinka julmia ihmiset ovat niille joille elämä on heittänyt paljon kannettavaksi. Kukaan ei todellisuudessa tiedä mitä toinen on kantanut. Kaikki ei näy päällepäin. Eikä ne tarinat ole juorupalstoille revittäviksi. Ne ovat sydämen särkyä ja pieniä ilon muruja selvitymisen keskellä. Ne ovat tavallisen ihmisen selvitymistarina, jonka toiset haluavat paljastaa valheena, sillä se tarina on liian tosi ja raaka ollakseen tosi.

Inhimillisyys on kulkenut kauan hakotielle. Olisiko vihdoin aika katsoa mitä inhimillisyydestä on enää jäljellä? Olisiko aika katsoa sitä, miten kohtelemme kotieläimiämme, sukulaisiamme, toisiamme? Olisiko aika katsoa peiliin? Olisiko aika olla hetki hiljaa ennen kuin avaa suunsa? Olisiko aika muistaa, että sanat ovat miekka, kirous, siunaus ja noste (kädenojennnus toiselle) ylös kuopasta? Voisitko nostaa toista? Voisitko?

Ihmiset

Ihmiset
  tuntevat kipua.
Ihmiset
  kärsivät potkuista.
Ihmisten
   voi olla vaikea sopeutua.
Ihmiset
   kuin lastuna laineilla.
Ihmiset
   huolestuneina koittavat käyttää
   vanhoja rakenteita.
Ihmiset
   huolissaan, eivät luota "johtajaan"!
Ihmiset 
   kyseenalaistavat.
Ihmiset oppivat!
Ihmiset alkavat ajatella itsekseen
ja tehdä johtopäätelmiä yksikseen.
Ihmiset 
   vihaavat kokemaansa vääryyttä.
Ihmiset
   taistelevat sisimmässään
   antaakseen anteeksi itselleen ja toisilleen.
Ihmiset
   silti etsivät kostoa, vaikka itse ovat osallisia.
Ihmiset
   tahtovat tuomita ja saada oikeutta, ymmärtämättä
   mikä todella on oikeutta.
Ihmiset 
   keskittyvät negatiiviseen, vaikka voisivat
   keskittyä parempaan huomiseen.
Ihmiset
   eivät unelmoi,
   sillä realiteetti ajaa unelmien edelle.
   Uskottomuus uskoon ja siihen mikä on mahdollista
   on sammutettu monen toimesta.
   Koulu, politiikka, tiede, media kaikki vain lumetta.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää
ja voimamme meitä yhdistää.
Ihminen kykenee muuhunkin kuin vain elämään,
miksi siis tyytyä vähempään??
Kaikki on loulta kiinni uskon määrästä yksilössä.
Kaikki on lopulta kiinni kriittisestä arviosta
mitä ja ketä kuunnella.
Seurata vai olla oman elämänsä johtaja?
Siinä kysymys, jota tulee pohtia.
Kaikki mitä hyväksymme muodostaa lopulta todellisuutemme.
Oletko pelokas? Oletko luottava? Oletko kyseenalaistaja?
Kuinka paljon luotat itseesi ja sisäiseen vaistoosi???
Kuinka paljon kuulet omia varoituksia
olkoon se ääni sitten vaikka Jumala tai saatana?
Kuinka rohkea olet asettaessasi rajoja
sille mitä teet ja mihin uskot?
Paljonko annat valtaa toiselle, hänen "hyvälle ja pahalle"?
Oletko seuraaja vai seurattava?
Onko tällä asialla merkitystä? Kenelle sillä on merkitystä 
ja mitkä ovat vaikutukset ja kehen ne vaikuttavat?
(c) Hannele Valopää

20.5.18

Ihmisen mieli on kuin veden pinta.

Se näyttää maailman kirkkaana

vain ollessaan tyyni ja levollinen.

Katso lempeästi menneisyytesi virheitä.
Ne ovat osa matkaasi tähän hetkeen.

Hyväksy ne asiat, joita et voi muuttaa.
Sinun kohtalosi on sidottu niihin.

Joskus kauneinta puhetta
on toisen kuunteleminen aivan hiljaa.

Maailman voimakkaimmat aseet
ovat rakkaus ja ystävällisyys.

Kun kohtaat pahuutta
vastaa siihen hyvyydellä.
Vain siten voit voittaa.

Vasta kun ymmärrät,
voit antaa anteeksi.

Kuuntele hijaisuutta.
Se opettaa sinulle jotaikin itsestäsi.

Ne jotka huutavat ajatuksiaan kilpaa,
eivät koskaan tunne totuutta.
Totuuts asuu hiljaisuudessa ja nöyryydessä.

Anteeksiantaminen ja unohtaminen
ovat ensimmäiset askeleet
tiellä todelliseen vapauteen.

Maailman ymmärtäminen
alkaa itsensä hyväksymisestä.

KAIKEN JULMUUDEN TAKANA ON PELKO,
KAIKEN HYVYYDEN TAKANA ON ROHKEUS.

Ajatuksillasi on rajaton voima.

kirjasta Mielenrauhaa. Gummerus

Hyvää ja rakkauden täyteistä viikkoa teille kaikille!

Hieman naurua helteeseen

Palasin taas tänään Aino Suholan mainioon kirjaan Rakasta minut vahvaksi. Tämä runo jonka valitsin satunnaisesti sitoi teeman eiliseen keskusteluun tyttäreni kanssa. Mielenkiintoista kuinka tälläiset pienet ”yhteensattumat” jäävät monesti huomaamatta. Ehkä tällä sattumalla on joku suurempi merkitys myöhemmille jutuille, mutta tänään se antoi naurut. Kiitos Luojalle aamuisesta ilosta.

Rakastettuja runoja Ainolta

Miksi sinulla ei ole kurahousuja?

MItä ihmettä
meille tapahtuu
matkalla
variksensaappaista
nauhakenkiin?

Mikään ei ole enää mitään. Jos paistaa, on liian kuuma,
jos sataa,jalat sierettyy.
Lapsena juostiin suvet ja sateet variksensaappaat
jalassa ja nautittiin vaan. Pujoteltiin mansikoita
heinänvarteen ja herneitä housunpuntteihin ja nautittiin taas.

Iän myötä jalat kasvoivat, puntit kapenivat, mutta
pusero väljeni, että siihen mahtuisi oikein paljon
ahistusta.

Keskellä keväistä kuran lentoa mies paineli töihin.
Sitä otti päästä koko työ.
Ja veden tulo.
Kengätkin olivat kuin mopsin kuono. Märät ja
kurttuiset.
Alle metrinen seisoi kuralammikossa tukevassa
haara-asennossa, katsoi kevättä ja kohtikävelevää miestä
silmiin ja kysyi:
Miksi sinulle ei ole kurahousuja?

Siinä, missä luonto paiskasi ihmisen liitutaritoineen
päivineen kuralammikkoon, yllyttäisi hakeutumaan
kohti sitä kaikkein suurinta ja syvintä, täysikasvuinen
miehekkäästi kiertää vesiesteet, eikä voi mitenkään
käsittää kuinka koskaan on voinut olla niin lapsellinen,
että onkeittänyt kuravelliä.
Mutta miten armottoman terapeuttista herrankin
olisi hetkeksi hairahtua, kohdata kutsuva lammikko,
lähestyä lammikon pintaa hitaasti ja varovasti
läpsäyttää edes kerran.

Yhdellä rysäyksellä siitä taasen herraksi tokenisi.

Jonakin tiukan pannan päivänä saattaisi olla
viisasta tarttua tikkuun, kuljettaa sitä kurassa ja
muotoilla viiva muistuttamaan hankalan lähimmäisen
kasvomallia.
Somapa olisi saappaankannalla kuvatusta keveästi
nenänpäästä hieraista.
Iloisesti saattaisi myös puro juosta hänen
sieraisimistaan ja nauru purkautua tikun pitäjästä.
Kirjoittanut Aino Suhola. Kustantaja Atena. jukaistu 2000.