Joulu lapsille vähemmällä stressillä

Joulukuussa on keskitytty lapsiin ja lapsen kaltaiseen mieleen. Ilmassa on odotusta ja toivoa ja tiettyä taikaa. Moni lapsi on kuullut, että pitäisi olla erityisen kiltti, kun tontut kurkkivat ja raportoivat joulupukille. Aikuisista tämä on ”hauska” leikki, mutta monille pienille ahdistusta ja unettomuutta ja syyllisyyttä opettava kokemus. Ei lapsi muutu yhdeksi kuukaudeksi vain koska aikuinen keksiin sairaan leikin. Lapsella on oikeus olla lapsi kaikkina kuukausina vuodessa. On selvää, että odotus voi näkyä fyysisenä levottomuutena tai ylivilkkaana toimintana, mutta aikuisen ei tulisi lisätä lapsen ahdistusta tai vaatia tältä ylisuoritusta kiltteyden verukkeella. On tietysti ymmärrettävää, että aikuinen jouluahdistuksessaan toivoisi rauhallista joulunaikaa kiireen keskelle, mutta onko oikein ja kohtuutta siirtää odotuksillaan sitä lapsiin? Eikö sen sijaan olisi kohtuullista ja kaikkien kannalta rakentavampaa myöntää lapselle, että on kiirettä ja väsymystä? On ehkä odotuksia siellä ja täällä. Voisiko jopa ottaa yhteistä ilta-aikaa ja miettiä mikä on mukavaa, kohtuullista ja toivottavaa yhdessä lapsen kanssa? Voisiko kiireen pysäyttää ja tehdä yhdessä jotain mukavaa (pelata peliä, lukea satuja, kuunnella musiikkia, istua sohvalla ja keskustella)?

Lapset ovat hyvin viisaita pieniä ihmisiä, joiden välittömyys ja välittämisen tarve vanhempiinsa saa heidät monesti ylittämään odotuksia. Lapsi tahtoo olla toivottu, rakastettu, hyväksytty. Miksi aikuinen keksii leikkejä joiden psyykkinen vaikutus voi olla paljon syvempi kuin tahdomme myöntää? Eikö lapsellakin ole oikeus tietää totuus vanhempansa tunteista ja jaksamisesta edes perustasolla? Eikö lapsella ole oikeutta osallistua ja tehdä joulua yhdessä vanhempiensa kanssa? Eikö osa jännitystä ja odotusta ole juuri siinä, että tehdään yhdessä jotain asioita ja jotain säilyy yllätyksenä? Miksi aikuisen tulisi olla ainoa, joka ottaa kantaakseen joulun onnistumisen taakan? Eikö lapselle kuulu myös oikeus rakentaa elämäänsä ja erityisesti merkityksellisiä hetkiä elämässään?

Omassa perhessä ei ole koskaan käytetty tätä tontut kurkkii -pelotetta. Olemme ymmärtäneet ja toimineet vanhempina niin, että lapset ovat saaneet osallistua taitojensa ja ikänsä mukaisesti joulun valmisteluun. Tämä valmistelu on lisäksi opettanut lapsillemme itsenäistymistä, traditioita, ruuan valmistusta ja aikuisen arvostusta lasta kohtaan. Lapsen ottaminen mukaan ja se, että sallimme hänen olla levoton odotuksessaan on lapsen sallimista olla autenttinen, myös aikuinen on saanut olla autenttinen ja myöntyvä siihen että kiire ja stressi voi toisinaan viedä voimia iloisesta odotuksesta. Tämä ymmärrys auttaa lasta myös ymmärtämään, että äidin tai isän ”ärtyisyys” ei ole välttämättä lapsesta johtuvaa. Autenttisuus opettaa lapselle tervettä suhtatumista tunteisiin ja pelottomuutta kohdata myös pelottavia tunteita (kiukkua, turhautumista, aikuisen ärtymystä).

Kasvattaminen ei koskaan ole yksisuuntaista, joten opetellessaan tai ottaessaan käyttöön uusia metodeita, parantaa aikuinen itseään samalla muuttaessaan lapsensa tulevaisuutta. Ilo tästä muutoksesta on siksi moninkertainen, sillä hyötysuhde on kaksinkertainen. Myös tulevat stressit kokevat deflaation.

Stressittömämpää ja rakastavampaa vanhemmuutta ja joulua kaikille toivoen! Hannele Valopää

Paremmalle huomiselle

Tunne oma arvosi, mutta älä silti polje toisia
vaan kohtaa kaikki luomakunnan luodut arvostavasti.
Arvostaessasi itseäsi, arvostat myös toisia,
jolloin hekin kohtaavat sinut arvostavasti.

Muista että arvostaessasi toista et
vähennä omaasi, et vähättele itseäsi,
sitä kuka olet tai keneksi olet kasvamassa/kuka muistat olevasi.

Ylpeys ei ole ulkokultaista vaan sisäistä tietoa siitä kuka olet.
Ylpeys on varmuutta ja luottamusta siihen että mitä tahansa
onkaan tullakseen sinä selviät kyllä.

Arvosta kaikkea luotua lempeydellä ja myötätunnolla.
Kulje hiljaa kun maailmalla pauhaa, älä lisää maailmaan sitä mitä jo on,
vaan käännä parempi puoli itsestäsi peiliksi toisille. Arvosta itseäsi ja toista
niin paljon, että haluat nähdä ja muuttaa jokaista hetkeä rauhallisemmaksi ja tulevaisuutta
sillä tavoin paremmaksi.

Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

Myötätuntomme kehittyy ja hienosäätää itseään

Myötätunto itseä kohtaan on ”salakavala” ja moneen kerrokseen hajonnut, se on kuin rikkoutunut levy. Kun korjaat yhden osan voit pian huomata, että toinen kohta on rikki. Myötätunto koostuu opitusta ja perityistä osista ja suurelta osalta syyllisyydestä. Jos syyllisyys ja niin sanottu omatunto ei kolkuta sisältäpäin niin sittten se tullaan kertomaan sinulle ulkopuolelta. Myötätunto on ihmiskunnassa rikki. Me emme osaa olla myötätuntoisia itseämme kohtaan, joten me emme löydä pientäkään myötätuntoa edes vähimmässä määrin toisia kohtaan. Me kyllä saatamme sanallisesti surkutella jonkun kohtaloa, mutta emme tee mitään koska koemme itse jäävämme paitsi tai jotenkin vähemälle. Nythän meille on juuri opetettu, että meidän on osattava olla yhteinen tietoisuus ja yhteydessä ja jakaa omastamme. Kolikko hakee taas tasapainoa, joten on osattava asettaa rajoja. Vaikka sattuu sanoa että ei nyt, en kerkiä tai en voi. On osattava asettaa raja, mihin näissä fyysisen maailman rajoissa kykenemme. Sitten on se ajatus, että myötätunto pannaan kiertämään, että annetaan ehkä seuraavalle teko tai materia, jota hän tarvitsee. Ajatus että olisimme teoissa/ materiassa velkaa hidastaa prosessia. Sellaisesta on päästävä yli. Myötätunto ei tunne kaupankäyntiä eikä velkaa, se syyllisyys tai sisäinen negatiivinen puhe on opittava korjaamaan itserakkaudella.

Myötätuntoinen itserakkaus on vaikea oppia ja ego johtaa usein harhaan. Harhaan johdettu itserakkaus on kuin Klonkku, se tietää vain puutteen ja omistamisen. Mitä sitten voisi tehdä ettei joudu harhaanjohdetuksi? Miten voi tietää milloin on tasapainoisessa tilassa? Tilanteita on monia ja aina on tehtävä tilannearvio ja päätös. Emme voi jälkeenpäin tuomita itseämme ja syytellä kun emme tehneet toisin tai kyllähän niin voi tehdä, mutta se ei kasvata. Kasvaminen tapahtuu vain jos muutamme rikkoutuneen osan uuteen ja ymmärrämme miten voimme toimia myötätunnossa kaikkia osapuolia kasvattavalla tavalla. Ja ymmärrys on juuri siinä että käsitämme olevamme oppimiskokemuksessa. Tuomitseminen, syyllisyys katoavat ajatuksen myötä että olemme oppimassa. Tilalle saadaan myötätunoinen anteeksiantamus, mikä on hekisen kehityksen suuri saavutus.

Mitä sitten jos olemme itse niin sanotusti puutteessa tai sairaita. Kuinka voimme olla myötätuntoisia ja oppia antamaan? Itse käsittelin tätä asiaa tänään. Ajattelin, että jos olen ihan rahaton tai fyysisesti niin sairas, etten kykene antamaan mitään, että miten sitten voisin olla myötätuntoinen. Tietysti olen myötätunnossa itselleni ja teen parhaani, että selviän tässä fyysisessä todellisuudessa niin hyvin kuin osaan, mutta jotta yhtälö olisi paremmin toimiva on minun kenties opittava sanomaan, että tarvitsen joskus apua. Minun ei tarvitse selvitä aina yksin. Yksinelävä tai yksinhuoltaja on selviytyjä ja sellaista pidetään hienona ominaisuutena ainakin Suomessa, missä selviäminen on aina ollut osa elämää. Erityisesti naisilla on taito olla sitkeitä ja taipumattomia, miestä ei tarvita, sillä me kykenemme oppimaan ja kestämään mitä vain. Toisten poissaolosta tulee niin arkipäiväinen kokemus, että apua ei viitsi pyytää, eli luokitsee itsensä myötätunnon ulkopuolelle. Ei näe itseään avun saamisen arvoisena, eikä edes tiedä tulisiko kukaan apuun siinä mitä tarvitsee tietää tai mihin tapahtumaan tarvitsee kenties apua. Tietoisena työnnämme mahdollisuuden apuun pois koska, se ei ole ollut ennenkään vahvojen ja yksinelävien käytössä. Vähättelemme siis myötätuntoa, koska meidät on opetettu siihen että meidän ei tulisi valittaa puutetta. Emme häpeä, vaan olemme syyllistettyjä (ohjelmoituja/kasvatettuja) siihen että avunpyytäminen on heikkouden osoittamista. Usein apua ei edes ajatella elämän suuriin asioihin vaan yksinkertaisiin arkisiin asioihin, käytännnön asioihin. Pyyntö voimaantumiseen lähtee pienen osan voimautumiskokemuksesta / onnistumisista. Tämä pätee myös esimerkiksi kuntoutuville (fyysinen tai psyykkinen). Terapautin tai hoitavan lääkärin ei ole tarkoitus tehdä työtä toisen puolesta tai saati sitten antaa vastauksia toiselle. Myötätunto lähtee oikeasta eettisestä suhtatumisesta, että päänavauksella ihminen jatkaa kuntoutumista ja pienellä kannustamisella hän jaksaa olla motivoitunut jatkamaan kehitystään. Näin on kaikessa elämässä. Empatia /myötätunto ja ammatillinen etiikka kutovat turvaverkon toisella kasvaa sellaiseksi kuin hänen on tarkoitettu kasvaa.

Kuten niin monesti olen kirjoittanut muistutan siis siitä, että oppimisemme ja kasvumme laajenee sisältä ulospäin. Aivan kuten lapsen kehityskin edeten karkeasta hienoon, keskeltä ääripäihin olemme etenemässä ihmiskunnan kehityksessä hienosäätövaiheeseen, missä työ keskittyy yksilön ratkaisuihin ja hienosäätöihin. Kulttuuristen diversiteettien (keiton mausteiden) alueelliseen sopeuttamiseen ja ymmärrykseen siitä, että ”kokeemme” on tarkoitus ollakin koe. Eri ”koeputket” tuottavat eri tuloksia, joiden myötä opimme taas näkemään mikä toimii ja mikä ei. Yhteistoiminta eri kulttuurien vuoropuheluna on juuri tämän vuoksi ensiarvoisen tärkeää. Tarkoituksena Luojalla ei ole lisätä alueellista eriarvoisuutta vaan saada meille mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten valita tulevaisuuden uusi kehityssuunta, se mikä palvelee parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten hyvää. Kaikesta huolimatta voimme valita useampia koeputkia jatkokehittelyyn. Opimme siis myötätunnon työvälineellä, että diversiteetti edistää ihmisen hyvää, vaikka se näennäisesti epäonnistumisien kautta ulkoisesti näyttäisikin toimivan toisin.

Joskus musiikki on kauneinta ja koko maailma

Maailma on kaunis ja toisinaan musiikin maailma vielä kauniimpi. Kauniimpi kun se mitä voit kuulla. Kuulemasi muuttuu liikkeeksi sisälläsi, väreiksi mielessäsi, tunteiden valtavaksi energiaksi. Se on kuin tuhat enekeliä syleilisi ja antaisi valoa. Siinä hetkessä ei ole ketään muuta, vain sinä ja musiikki ja kuitenkin koko universumi siinä synkronistisessa liikkeessä.

Jotkut sanovat, että musiikki tai jonkin sortin musiikki on pahasta ja että se musiikki lietsoo alhaista energiaa, sellaista mikä ei palvele omaa ja maailmankaikkeuden hyvää. Musiikki, mikä ei palvele rakkautta ei ole musiikkia. Jos kuitenkin katsomme kaikkia sävellettyjä kappaleita maailmassa, ovat ne olleet rakkautta säveltäjälle ja sanoittajalle, ovat ne olleet totuus ja tunnelilmaisu siitä mitä se tai ne ihmiset kokevat. Emme siis voi sanoa, että jokin musiikki ei olisi rakkauden ilmausta. Voimme vain todeta, että jokin  tuntuu tai saa meidät tuntemaan epämukavuutta tai ahdistusta. Voimme tunteillamme tietää, että tämä tietty kappale tai tyylilaji ei sovi meidän kokemukseemme rakkauden ilmaisusta. Tietty musiikki voi siis todellakin laskea energiaasi tai tuoda tunteita vihasta tai ahdistusta. Ei ole yhdentekevää mitä kuuntelemme ja mitä sallimme korviimme. Emme silti voi tuomita tai sanoa, että jokin on huonoa rakkaudetonta musiikkia ja alentaa energiaa yleistettävästi. Sellaista asiaa kuin yleistys pitäisi varoa. Mikä palvelee toista ei palvele toista. Suvaisevampia voimme opetella olemaan. Ymmärtää että kaikki luova on tunneilmaisua ja siksi rakkauden ilmausta. Emme  voi kieltää negatiivisia tunteitamme, emme sitä osaa itsessämme, mikä ei ole niin kaunista tai tasaista. Voimme ilmaista esimerkiksi vihaa juuri musiikin kautta paljon rakentavammin kuin suuntaamalla energiamme toisia kohti sanoin tai teoin.

Tämä kappale tuli tänään tärkeäksi minulle. Koin syvää ja hyvää tunnetta. Olin positiivinen ja rakastavampi ihminen kaikkia muita ja maapalloamme kohtaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Sain muistutuksen siitä mitä  minun tulisi tehdä seuraavaksi, sellainen pieni polku, jota en oikein ole rohjennut aloittaa, vaikka rakkaus sitä oppimista ja tekemistä kohtaan on ilmeinen.

Usein se mitä haluamme ilmenee meille juuri monissa pienissä toistuvissa asioissa ja ne saavat meidät tuntemaan rauhaa, iloa , rakkaudellista hyvää itseämme kohtaa. Niitä asiota kohti olisi opittava suuntaamaan oma purtensa. Minäkin yritän ja jotenkin se yrittäminen ei edes tunnu ihan niin vaikealta kuin ehkä kuvittelen. Salaisesti hymyilen ja mietin mistä löydän seuraavan pätkän narua tähän yhtälöön, tähän rakkauden iloon.

Ihanaa päivää teille lukijat! Muistakaa kastelle niitä haaveitanne pienillä asioilla mahdollisimman usein! Niin minäkin yritän taas, niin monen ”epäonnistuneen” vuoden jälkeen.

Outo, ihana oma uusi minä

Tänään istutin uudet kukat.
Tänään päästin irti ja
annoin elämän mennä eteenpäin.

Muutos jatkuu ja minä en edes huomaa.
Kiirehdin asioiden edelle,
kunnes keuhkoni yskivät kaupungin pölyä,
vain lopulta huomatakseni,
että saavuin kauan sitten jo perille.

Minun oli katsottava horisonttiin.
Minun oli kurkotettava ulos itsestäni,
ollakseni oma itseni.

Opin tuntemaan negaation kautta sen mitä en ole, mitä ei enää ole. Ja taas kerran tietäessäni ja nähdessäni kuka olen kummeksun sitä, kuinka vaikeaa on meidän ihmisten nähdä lähelle. Kuinka onkaan niin, että näemme vain sen mitä haluamme toisessa nähdä. Miten näemme toisen kehityksen kokonaisuuden näkemättä sitä oikeasti kuitenkaan? Miten turhauttavaa se voikaan olla? Miten usein läheisemme ”juoruavat” ja kertovat toisille totuuksia, jotka ovat vain heidän tulkintojaan jostain suuremmasta. Miten turhaututtavaa on katsella sivusta kun toiset selittävät ja tietävät
ja eivät oikeastaan kuitenkaan osu analyysissaan kovinkaan lähelle?

Yhä uudelleen haluasin kertoa heille oman näkemykseni. Yhä uudelleen toivoisin heidän ymmärtävän sitä suurempaa kokonaisuutta, jonka he ovat pilkkoneet osiksi ja tulkitsevat nyt heitä palvelevalla tavalla, mutta sitten jo pidän suuni supussa, sillä olen vihdoin ymmärtänyt, että en voi avata heidän silmiään sille mille he eivät ole valmiita. Annan heidän nähdä ja ymmärtää elämää ja ihmisiä omasta näkökulmastaan, tuomita tai olla tuomitsematta. Etsin omaa rauhaa, etsin omia rauhoittavia ajatuksiani. Käännyn kenties yhä enemmän sisälle päin, löytääkseni lopulta ymmärryksen kohdata toisia ihmisiä vieläkin myötätuntoisemmin kuin ennen.

Ja eikö tämä ole juuri lopulta se viesti, mitä niin kovasti yritän kertoa? Eikö tämä monimutkainen, mutta niin yksinkertainen totuus ole se, että ollakseen yhteinen tietoisuus, on meidän osattava olla yksilöitä? Muutos, näennäisessä muuttumattomuudessa ja se, että olemme läsnä tässä hetkessä. Maalamme mielikuvilla ja haaveilla tulevaa, mutta tiedämmme, että ryhmän tietoisuus on yksilön tietoisuutta voimakkaampi. Kaksi on lopulta enemmän kuin yksi. Jos ajatuksemme edelleen luovat kahta todellisuutta (pelon ja rakkauden), ajaudumme erilleen. Jos taas luomme tietoisesti yhdessä rakkautta eli samaa, voimistamme ja annamme tulevaisuudelle voimakkaamman suunnan, annamme vauhtia sellaisille asioille tapahtua, jotka ovat koko ryhmätietoisuuden kannalta toivottavia tai edullisia tulevaisuuden ”haavekuvia”.

Voi kuinka toivoisinkaan, että juoruilun, tuomitemisen ja kaiken negatiivisen sijaan voisimme vahvistaa ajatuksillamme, teoillamme tietä rakkaudellisen tietoisuuden suuntaan. Antaisimme jokaisen haaveilla sitä mitä he toivovat ja kasvaa yksilöinä rakastaviksi, empaattisiksi, myötätuntoisemmiksi. Antaisimme toisemme kasvaa pelottomuuteen ja tietäisimme, ettei kukaan halua itselleen käyvän pahasti. Jokaisen tarkoitus on saada elää ja saada toiveitaan ja tarpeitaan vastaamaan tässä materiaalisessa elämässä. Enkä nyt tarkoita yltäkylläisyyttä vaan ihan tavallista palkitsevaa, riittävää toimeentuloa, että voisi haaveilla uusia asioita, että rohkenisi iloon ja uskoon, että haaveet voivat tulla todeksi, eikä vain surua herättäviksi haamuiksi, tiedoksi, että omat haaveet ovat saavuttamattomissa. Että emme koskaan nauraisi, jos joku paljastaisi meille salaisia haaveitaan, vaan antaisimme heidän olla rohkeita ja jopa ”hullun rohkeita”. Antaisimme vihdoin jokaisen olla outo, ihana oma itsensä.

Rakkauden akatemiasta emme valmistu koskaan

Kaiken kattava ja kaiken toiminnan positiivinen energia RAKKAUS on mielessämme. Tässä ajassa on hyvin tärkeää oppia näkemään mitä ja millä tavoin rakastamme. Kasvaaksemme meidän on oltava rakkauden oppilaita kehdosta hautaan. Filmit ja musiikki on romantisoitu, meidät on saatu uskomaan monta asiaa rakkaudesta, mitkä eivät oikeastaan ole rakkautta ollenkaan. Moni kirjoittaa rakkaudesta, puhuu rakkauden apostoleista, kertoo mitä ja miten etc. Meillä jää kuitenkin huomaamatta oleellisin eli se, että rakkaus on rakkautta. Yksinkertainen lause on liian vaikea ymmärtää ja siksi sitten sorrumme selittelemään omia näkemyksiämme. Vaadimme ehdollisesti, että näin minua on rakastettava. Asetamme rajoja ja kuulemme, että juuri niin meidän tuleekin tehdä. Meidän on tunnettava ja tiedettävä kuinka itseämme haluamme kohdeltavan. Sitten kun avaamme käsityksiämme itsellemme ihmetellen, huomaamme olevamme ehdollistettuja ymmärtämään sen millaiselta rakkauden tulisi näyttää. Kun huomaamme ”virheen” aloitamme etsimisen, sen etsimisen, miten haluamme itseämme kohdeltavan, mikä on meidän kykymme ja tahtomme saada rakkautta. Rakkaus muuttaa muotoaan ja niin suhteetkin muuttavat jatkuvasti muotoaan. Emme siis voi olettaa, että rakastava pariskunta tai perheen rakkaus säilyisi muuttumattomana. Jos sitten kasvamme ja muutumme yhdessä säilytämme suhteitamme, suostumme rakkauden tanssiin. Sovittelemme vanhempina, työkavereina jne., yritämme siis lopulta löytää vaikeissa tilanteissa yhteisymmärrystä ja kompromisseja rakkauden tähden. Emme antaudu liiaksi sillä terveellä tavalla rakastamme itseämme. Tasapainossa tanssimme välillä joustaen.

Kehittyessämme rakastamaan ja oppiessamme ymmärtämään rakkauden syvintä olemusta on hyvä pohtia kaikenlaisia suhteita, joita elämässämme on, on hyvä pohtia myös niitä menneitä. Mitä ne menneet suhteet ovat meille opettaneet meistä itsestämme? Miten emme halua itseämme kohdeltavan tai mikä tuntui erityisen mukavalta. Olemme oppineet rakkaudellisen tai rakkaudettoman tavan koskettaa itseämme ja toisiamme. Olemme oppineet tavan huomioida ja puhua itsestämme. Olemme oppineet sen mikä on puuttuvaa ja miten paljon kaipaamme jotain elämäämme. Kaikki tämä on rakkautta. Rakkaus ei ole vain onnellisuutta, käsistä kiinni pitämistä, suudelmia, halauksia, hoivaa. Rakkaus on myös se mikä puuttuu, tai se minkä olemme oppineet näkemään puuttumisena rakkaussuhteissamme. Olemme valitettavan usein oppineet myös sitten hyväksymään sen puutteen. Valitamme kyllä itsellemme tai ihan julkisesti, kuinka huono ”onni” tai puutteellinen elämä rakkaudellisesti meillä on. Siinäkin näemme jälleen kerran vain rakkauden ulkopuolelta, puutteen. Näemme rakkauden  negatiivisen puolen, mikä sitten tarkoittaa sitä, että luomme uudelleen ajatuksillamme ja teoillamme puutetta ja negatiivista.

Nyt jos koskaan on aika päästää vanhoista ajatusmalleista irti. On aika ymmärtää, että toimimme negatiivisesta käsitysmaailmasta käsin. Meidän on kiinnitettävä itsemme positiiviseen energiaan, luodaksemme toisenlaisen tulevaisuuden.

Tätä artikkelia suunnitellessani tein muistiinpanoja. Tässä alla numeroituina. Ne eivät sinänsä tulleet tähän lopulliseen versioon, kuten niin monesti käy, mutta halusin pitää ne siinä jonkinlaisena mindmap:nä. Ehkä juuri tämä kaikki kertoo siitä miten suuri asia rakkaus on ja kuinka emme koskaan saisi kuristaa käsitystämme ja ymmärrystämme vain johonkin suppeaan selitysmalliin tai näkemykseen. Jokainen päivä ja jokainen kohtaaminen antaa meille uuden käsityksen ja lisää oppimaamme käsitykseen lisää. Emme voi valmistua rakkauden akatemiasta. Kukaan meistä ei siis voi nimetä itseään rakkauden guruksi (kuten Mike Myersin elokuva Love Guru, ihan vain tällainen pompsahtanut mielleyhtymä). Tuossa elokuvassahan lopulta kävi niin, että gurukin tunnusti, ettei oikeastaan tiedä rakkaudesta kovinkaan paljon ja se on juuri hyvä niin. Keskeneräisyys ei ole häpeä, oikeaa ja väärää ei oikeastaan ole. Rakkauden oppiminen on vain sitä, että tiedämme itse ja määrittelemme itse itsellemme jatkuvasti uudelleen ja uudelleen. No mutta tässä ne havainnot mistä pohdintani alkoi:

  1. Rakkaus on läsnäolemista, mikä tarkoittaa jo lapsuudesta alkaen syntyneen luottamuksellisen varhaisen vuorovaikutussuhteen onnistunutta kehitystä. Tämä kehitys on aluksi fyysistä, mutta muuttuu vähitellen sisäiseksi dialogiksi ja luottamussuhteeksi aikuisen ja lapsen välillä. Jos tämä suhde vaurioituu tai kehittyy vajaaksi, vaikuttaa se ihmisen kaikkiin tuleviin läheisiin ihmisisuhteisiin. Ihminen ei voi kiinnittyä toiseen, ilman pelkoa tulla hylätyksi tai kokee riittämättömyyttä jos varhainen vuorovaikutussuhde (yleisimmin äiti-lapsi suhde) on vaillinainen. Vajaaksi kehittynyt vuorovaikutussuhde saa meidät hakemaan myös hyväksyntään muilta, sillä emme ole sisäistäneet turvallisen ja luottamuksellisen suhteen mallia. Tästä aiheesta Jukka Mäkelän luennon muistiinpanot (Varhainen vuorovaikutus) ja vuorovaikutusleikki (Theraplay-menetelmästä kehitetty versio päiväkodin leikkitoiminnaksi tukemaan erityistarpeisia lapsia tai kriisiytyneiden tilanteiden käsittelemiseksi tai jopa ryhmän muodostumista edistäväksi toiminnaksi).
  2. Ihminen ei voi rakastaa jotain someprofiilia, joka ei ole koko ihminen. Ihminen voi olla ihastunut tai rakastunut illuusioon, mutta ei ihmiseen. Profiili on ihmisen luoma kuva siitä kuka hän haluaa olla tai mitä pitää tärkeänä. Profiilin ulkopuolelle jää aina paljon asioita. Vaikka puhuisimme täysin totta, emme koskaan kerro kaikkea. Voimme ihailla ja olla iloisia ja samaa mieltä ihailemiemme ihmisten kanssa, mutta todellinen ehdoton rakkaus on paljon syvempi kiintymyssuhde kuin vain ulkoisen profiilin luoma kuva tietystä henkilöstä. Vasta pitkällisen tutustumisen jälkeen voimme aloittaa ”seurustelun”, voimme oppia tuntemaan toista henkilökohtaisemmalla tasolla kahdenkeskisissä yhteydenpidoissa. Jos luottamusssuhteen rakentaminen epäonnistuu jo alkumetreillä ei tilaa suhteen luomiselle jää paljoa. Virhetulkinnoille toki pitää jättää varaus ja anteeksi voi toiselle antaa, mutta varsinaisen ystävyyssuhteen rakentaminen on yhteistyötä ja ymmärrystä kunnioittaa toista (mielipiteissä, yksityisyydessä ja viestittelyssä ( ei siis jahdata tai vakoilla). Odotukset tappavat herkästi kaiken. Profiilien varaan ei pidä rakentaa mitään. Sellainen viestintä, jossa ollaan kasvotusten ja voidaan ymmärtää toisen kasvonilmeistä kertoo paljon enemmän. Jos toinen on menettänyt luottamuksensa monesti tai kokee epävarmuutta muodostaa edes ystävyyssuhdetta on uskallettava yrittää, mutta annettava toiselle myös mahdollisuus olla suojattu. Kiinnostus kommunikointiin kandenvälisesti kertoo todellisesta kiinnostuksesta, syventää tuntemista ei vielä mihinkään muuhun. Romanttisen suhteen kehittyminen on hidas prosessi. Pienikin epäluotettava teko tai salatun asian paljastuminen romuttaa kaiken. Itseään on suojattava psykopaateilta ja onnenonkijoilta, siksi on hyvä muistuttaa itseään nettisuhteiden vaaranmerkeistä jatkuvasti. Jopa ystävyyssuhteiden rajat tulee asettaa selviksi.
  3. Minä rakastan sinua -lauseen merkitys netissä, ei merkitse muuta kuin välitän sinusta. Tuo on tietysti paljon, sillä ystävyyttä ja välittämistä on liian vähän maailmassa. Rakkauden sanoja ei vain voi ottaa sen vakavammin. On ymmärrettävä ja hyväksyttävä niiden ero. Merkit kyllä kertovat jos toinen on oikeasti rakastumassa. Viestittely muuttuu henkilökohtaisemmaksi. Viesteissä on muutakin kuin vain ruusunpunaista höpinää. Rakkaus on oikeasti myös arkea ja työstämistä. Välittäviä kysymyksiä. Liian monta pettymystä tai jonkin henkilökohtaisen asian työstäminen saa ihmisen kokemaan epäluottamusta ja epäuskoa. Ajatukset kuten: ”Tämä viesti ei ole minulle, tämä sanoma ei ole totta, tämä on vain tätä vaaleanpunaista ja epätodellista, älä usko.” Jos joku todella haluaa tutustua on keskustelu muuta kuin lainattuja lauseita ja laulunpätkiä. Jalat maassa, vaikka imartelut tai vaaleanpunainen hupailu kuinka viehättäisi. Yksinäisyyden luomaan tarpeeseen ei pidä langeta.

Loppuun sitten kaksi esimerkkiä, jotka kuuntelin eilen. Nämä ovat hienoja lauluja, mutta luovat samalla illuusiota. Laulu auttaa haaaveilemaan, mutta se on vain se minkä toivoisimme olevan totta. Mikään ei ole totta, ennenkuin joku näyttää teoillaan rakkautensa (platoninen, romanttinen, ihan millainen rakkaus vaan onkaan kyseessä) se on aina hyvä muistaa.