Olemmeko olemattomuus vai koko oleminen yhdessä tomuhiukkasessa?

Kun sana tiivistyy ja materiakin lopulta häviää. Mitä jää jäljelle? Onko se tyhjyys ja olemattomuus vai käänteisesti kaikki vain toisenlaisessa olomuodossa? Pelkomme ja oppimamme käsitykset, toisten iskostamat mielikuvat pakottavat meidät yhdelle tielle. Mitä jos uskaltautuisimme katsomaan universumin pienimpiin atomeihin, hiukkasiin ja partikkeleihin? Tulisimmeko viisaammiksi? Osaisimmeko lopulta muodostaa toisenlaisen käsityksen, laajemman ja moniulotteisemman käsityksen, jossa olisi vähemmän pelkoja, vähemmän ennakkoluuloja, ennalta määriteltyjä tulemia yhtään mistään?

Niin kauan kuin ihminen on oman pelkonsa vanki ja toisten miellyttämiselle heikko, jää uskallus kasvuun pieneksi versoksi sisällemme. Tahtomme olla oikeassa, tietää ja osata oikein pitää meitä pysäytettynä. Vasta kun osaamme luopua, oikeista vastauksista tai asettamasta mitään ennakko-oletuksia uskallamme astua pois turvaverkkomme yläpuolelta. Joku sanoo, että hulluutta. Joku näkee jo nyt mihin tällainen itsenäinen ajattelu voi johtaa.

Kyse on siitä mistä emme uskalla luopua, mistä pidämme kiinni turvakaiteena. Kyse on siitä valitammeko muuttumattomuutta vai muutosta. Mitä todella haluamme ja ymmärrämmekö sen mitä päätös merkitsee? On ehkä otettava kynä ja paperia ja kirjoitettava ylös positiiviset puolet muutoksesta tai muuttumattomuudesta ja sitten on ehkä vielä varmuuden vuoksi kirjoitettava ylös ne pelot tai negatiiviset asiat, joita kuvittelemme kohtaavamme jos tilanteemme muuttuu tai pysyy muuttumattomana. Tämän jälkeen voi arvioida sen, onko kuvitelma todellakin rationaalinen? Voiko kuvitelma olla rationaalinen? (Luova ajatus luo, tiedän kyllä, mutta ajattele tilannettasi tässä hetkessä). Jos kerran voit vaikuttaa ajatuksillasi toteutuvaan tulevaisuuteen, etkö silloin voi myös vaikuttaa mahdollisiin negatiivisiin asioihin tai mahdollisuuteen niiden ilmenemiseksi?

Tämä hetki on se, jossa elämme. Tämä hetki on luotu sinun ja suhteidesi ajatuksilla/rukouksilla/meditaatoilla. Emme voi siis vaikuttaa kaikkeen, mutta voimme aina valita kuinka reagoimme tähän hetkeen ja siinä käsillä oleviin kysymyksiin. Luommeko vai LUOVUTAMMEKO luomisen vallan pois itseltämme? Se onkin kysymys, jota olisi syytä pohtia hieman tarkemmin. Kukin voi syventyä ja kurkistaa itseensä, minne sen vallan luovuttaa. Kukin voi katsoa uskomuksiaan ja arvojaan ja peilata valtaa kaikissa niissä suhteissa ja energioissa joissa elää.

Olemmeko siis olemattomia vai kaikki oleva? Ehkä olemme lopulta kumpaakin ja ymmärrämme luomisen tanssin olemisen ja olemattomuuden (näennäisesti olematon on oikeasti oleva, sen muoto on vain meille eri tavalla näkyvä tai näkymätön).

Se että ymmärtää ettei mikään ikinä ala tai pääty, se, että ikuisuus on todellisuus ja, että lopulta meidän kaikkien on opittava ymmärtämään elämän lakeja paremmin voidaksemme kehittyä lajina eteenpäin. Meidän on kehityttävä, sillä muuten tuhoamme ja tuhoudumme niin, että meidän mahdollisuutemme selvitä tässä olomuodossa niin kauan kuin se evoluution näkökumasta on tarpeen ovat todella heikko. Maapallo ei tarvitse meitä, mutta me tarvitsemme sen kaikkia elementtejä ollaksemme tällaisia lihallisia ilmestyksiä. Olomuotomme muuttuu kyllä tulevien aikojen aikana jos sen sallimme, mutta se, ei ole tämän päivän huoli tai murhe tai pelkokaan. Kehityksemme mahdollisuus olla vähemmän kiinteää olomuotoa on pitkän kehityksen päässä. Vain harva mestari kykenee muuttamaan olomuotoa tahtonsa mukaan. Ei siis hypitä tulevaan mahdollisuuteen vaan eletään tätä hetkeä ja koitetaan kehittyä niin kuten se on meidän evoluutiollemme suotuisaa.

Evoluutio tarkoittaa tässä nyt sitä, että me jokainen ymmärrämme niitä aineosia joista rakennumme, että saamme tarvittavan ”täydennyksen” äiti maalta. Pidämme huolta tästä kehosta ja sen psykofyysisestä balanssista, tiedämme siis itse sisäisesti sen mitä kokonaisvaltainen kehomme tarvitsee. Palaamme siis itsevarmuuteen, sisäiseen tietämykseen siitä mikä on meille hyväksi. Palaamme RAKKAUDELLISEEN VUOROVAIKUTUKSEEN ITSEMME KANSSA. Tulemme yhdeksi atomiksi, kaikkeudeksi, universumissa. Tulemme yhteyteen kaiken kanssa, luomme tanssilla luovuttamalla ja ottamalla tasapainoisesti. Tarve varastoida yhtään mitään vähenee ja samalla pelko riittämättömyydestä tai puutteesta vähenee riittävästi, jotta voimme balanssoida maapallon energiat niin että kaikille on riittävästi.

Elämä on villi tanssi ja huomista ei luvata kenellekään, miksi siis varastoida. Kyse on luottamuspulasta ja siitä että emme egoinemme ole valmiita työskentelemään tai tasapainottamaan maapallon energioita (materiaalisia tai non-materiaalisia). Epäilemme ettei kukaan tee meidän hyväksemme mitään, että ihmiskunta on oppinut vain ottamaan ja hyödyntämään tai hyötymään itse tai lähipiiriään. Niin kauan kuin ajattelu pyörii tässä vanhassa energiassa, emme voi kehittyä ja tasapainottaa maapallon energiaa enemmän. Taistelu on tuulimyllyä vastaan kuin Don Quiote, joka luuli tuulimyllyjä jättiläisiksi. Illuusio vääristää samalla tavalla käsityksemme ja ymmärryksemme niin, että hulluudessa emme tiedä mikä on oikein ja mikä väärin. Vain nöyrä palvelija Sancho Pancha voi johdattaa meitä oikeaan suuntaan. Don Quioten ja Sancho Panchan on tultava yhdeksi sisällämme. Meidän on löydettävä kumpikin puoli itsestämme ja opittava keskustelemaan näiden puolien kanssa pelastaaksemme itsemme itseltämme.

Olkoon aurinko seurananne, jotta valoa olisi riittävästi nähdäksenne sen minne kuljette ja olkoon nöyrä palvelija ystävänänne heikkoina hetkinänne!

Joulu lapsille vähemmällä stressillä

Joulukuussa on keskitytty lapsiin ja lapsen kaltaiseen mieleen. Ilmassa on odotusta ja toivoa ja tiettyä taikaa. Moni lapsi on kuullut, että pitäisi olla erityisen kiltti, kun tontut kurkkivat ja raportoivat joulupukille. Aikuisista tämä on ”hauska” leikki, mutta monille pienille ahdistusta ja unettomuutta ja syyllisyyttä opettava kokemus. Ei lapsi muutu yhdeksi kuukaudeksi vain koska aikuinen keksiin sairaan leikin. Lapsella on oikeus olla lapsi kaikkina kuukausina vuodessa. On selvää, että odotus voi näkyä fyysisenä levottomuutena tai ylivilkkaana toimintana, mutta aikuisen ei tulisi lisätä lapsen ahdistusta tai vaatia tältä ylisuoritusta kiltteyden verukkeella. On tietysti ymmärrettävää, että aikuinen jouluahdistuksessaan toivoisi rauhallista joulunaikaa kiireen keskelle, mutta onko oikein ja kohtuutta siirtää odotuksillaan sitä lapsiin? Eikö sen sijaan olisi kohtuullista ja kaikkien kannalta rakentavampaa myöntää lapselle, että on kiirettä ja väsymystä? On ehkä odotuksia siellä ja täällä. Voisiko jopa ottaa yhteistä ilta-aikaa ja miettiä mikä on mukavaa, kohtuullista ja toivottavaa yhdessä lapsen kanssa? Voisiko kiireen pysäyttää ja tehdä yhdessä jotain mukavaa (pelata peliä, lukea satuja, kuunnella musiikkia, istua sohvalla ja keskustella)?

Lapset ovat hyvin viisaita pieniä ihmisiä, joiden välittömyys ja välittämisen tarve vanhempiinsa saa heidät monesti ylittämään odotuksia. Lapsi tahtoo olla toivottu, rakastettu, hyväksytty. Miksi aikuinen keksii leikkejä joiden psyykkinen vaikutus voi olla paljon syvempi kuin tahdomme myöntää? Eikö lapsellakin ole oikeus tietää totuus vanhempansa tunteista ja jaksamisesta edes perustasolla? Eikö lapsella ole oikeutta osallistua ja tehdä joulua yhdessä vanhempiensa kanssa? Eikö osa jännitystä ja odotusta ole juuri siinä, että tehdään yhdessä jotain asioita ja jotain säilyy yllätyksenä? Miksi aikuisen tulisi olla ainoa, joka ottaa kantaakseen joulun onnistumisen taakan? Eikö lapselle kuulu myös oikeus rakentaa elämäänsä ja erityisesti merkityksellisiä hetkiä elämässään?

Omassa perhessä ei ole koskaan käytetty tätä tontut kurkkii -pelotetta. Olemme ymmärtäneet ja toimineet vanhempina niin, että lapset ovat saaneet osallistua taitojensa ja ikänsä mukaisesti joulun valmisteluun. Tämä valmistelu on lisäksi opettanut lapsillemme itsenäistymistä, traditioita, ruuan valmistusta ja aikuisen arvostusta lasta kohtaan. Lapsen ottaminen mukaan ja se, että sallimme hänen olla levoton odotuksessaan on lapsen sallimista olla autenttinen, myös aikuinen on saanut olla autenttinen ja myöntyvä siihen että kiire ja stressi voi toisinaan viedä voimia iloisesta odotuksesta. Tämä ymmärrys auttaa lasta myös ymmärtämään, että äidin tai isän ”ärtyisyys” ei ole välttämättä lapsesta johtuvaa. Autenttisuus opettaa lapselle tervettä suhtatumista tunteisiin ja pelottomuutta kohdata myös pelottavia tunteita (kiukkua, turhautumista, aikuisen ärtymystä).

Kasvattaminen ei koskaan ole yksisuuntaista, joten opetellessaan tai ottaessaan käyttöön uusia metodeita, parantaa aikuinen itseään samalla muuttaessaan lapsensa tulevaisuutta. Ilo tästä muutoksesta on siksi moninkertainen, sillä hyötysuhde on kaksinkertainen. Myös tulevat stressit kokevat deflaation.

Stressittömämpää ja rakastavampaa vanhemmuutta ja joulua kaikille toivoen! Hannele Valopää

Paremmalle huomiselle

Tunne oma arvosi, mutta älä silti polje toisia
vaan kohtaa kaikki luomakunnan luodut arvostavasti.
Arvostaessasi itseäsi, arvostat myös toisia,
jolloin hekin kohtaavat sinut arvostavasti.

Muista että arvostaessasi toista et
vähennä omaasi, et vähättele itseäsi,
sitä kuka olet tai keneksi olet kasvamassa/kuka muistat olevasi.

Ylpeys ei ole ulkokultaista vaan sisäistä tietoa siitä kuka olet.
Ylpeys on varmuutta ja luottamusta siihen että mitä tahansa
onkaan tullakseen sinä selviät kyllä.

Arvosta kaikkea luotua lempeydellä ja myötätunnolla.
Kulje hiljaa kun maailmalla pauhaa, älä lisää maailmaan sitä mitä jo on,
vaan käännä parempi puoli itsestäsi peiliksi toisille. Arvosta itseäsi ja toista
niin paljon, että haluat nähdä ja muuttaa jokaista hetkeä rauhallisemmaksi ja tulevaisuutta
sillä tavoin paremmaksi.

Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

Myötätuntomme kehittyy ja hienosäätää itseään

Myötätunto itseä kohtaan on ”salakavala” ja moneen kerrokseen hajonnut, se on kuin rikkoutunut levy. Kun korjaat yhden osan voit pian huomata, että toinen kohta on rikki. Myötätunto koostuu opitusta ja perityistä osista ja suurelta osalta syyllisyydestä. Jos syyllisyys ja niin sanottu omatunto ei kolkuta sisältäpäin niin sittten se tullaan kertomaan sinulle ulkopuolelta. Myötätunto on ihmiskunnassa rikki. Me emme osaa olla myötätuntoisia itseämme kohtaan, joten me emme löydä pientäkään myötätuntoa edes vähimmässä määrin toisia kohtaan. Me kyllä saatamme sanallisesti surkutella jonkun kohtaloa, mutta emme tee mitään koska koemme itse jäävämme paitsi tai jotenkin vähemälle. Nythän meille on juuri opetettu, että meidän on osattava olla yhteinen tietoisuus ja yhteydessä ja jakaa omastamme. Kolikko hakee taas tasapainoa, joten on osattava asettaa rajoja. Vaikka sattuu sanoa että ei nyt, en kerkiä tai en voi. On osattava asettaa raja, mihin näissä fyysisen maailman rajoissa kykenemme. Sitten on se ajatus, että myötätunto pannaan kiertämään, että annetaan ehkä seuraavalle teko tai materia, jota hän tarvitsee. Ajatus että olisimme teoissa/ materiassa velkaa hidastaa prosessia. Sellaisesta on päästävä yli. Myötätunto ei tunne kaupankäyntiä eikä velkaa, se syyllisyys tai sisäinen negatiivinen puhe on opittava korjaamaan itserakkaudella.

Myötätuntoinen itserakkaus on vaikea oppia ja ego johtaa usein harhaan. Harhaan johdettu itserakkaus on kuin Klonkku, se tietää vain puutteen ja omistamisen. Mitä sitten voisi tehdä ettei joudu harhaanjohdetuksi? Miten voi tietää milloin on tasapainoisessa tilassa? Tilanteita on monia ja aina on tehtävä tilannearvio ja päätös. Emme voi jälkeenpäin tuomita itseämme ja syytellä kun emme tehneet toisin tai kyllähän niin voi tehdä, mutta se ei kasvata. Kasvaminen tapahtuu vain jos muutamme rikkoutuneen osan uuteen ja ymmärrämme miten voimme toimia myötätunnossa kaikkia osapuolia kasvattavalla tavalla. Ja ymmärrys on juuri siinä että käsitämme olevamme oppimiskokemuksessa. Tuomitseminen, syyllisyys katoavat ajatuksen myötä että olemme oppimassa. Tilalle saadaan myötätunoinen anteeksiantamus, mikä on hekisen kehityksen suuri saavutus.

Mitä sitten jos olemme itse niin sanotusti puutteessa tai sairaita. Kuinka voimme olla myötätuntoisia ja oppia antamaan? Itse käsittelin tätä asiaa tänään. Ajattelin, että jos olen ihan rahaton tai fyysisesti niin sairas, etten kykene antamaan mitään, että miten sitten voisin olla myötätuntoinen. Tietysti olen myötätunnossa itselleni ja teen parhaani, että selviän tässä fyysisessä todellisuudessa niin hyvin kuin osaan, mutta jotta yhtälö olisi paremmin toimiva on minun kenties opittava sanomaan, että tarvitsen joskus apua. Minun ei tarvitse selvitä aina yksin. Yksinelävä tai yksinhuoltaja on selviytyjä ja sellaista pidetään hienona ominaisuutena ainakin Suomessa, missä selviäminen on aina ollut osa elämää. Erityisesti naisilla on taito olla sitkeitä ja taipumattomia, miestä ei tarvita, sillä me kykenemme oppimaan ja kestämään mitä vain. Toisten poissaolosta tulee niin arkipäiväinen kokemus, että apua ei viitsi pyytää, eli luokitsee itsensä myötätunnon ulkopuolelle. Ei näe itseään avun saamisen arvoisena, eikä edes tiedä tulisiko kukaan apuun siinä mitä tarvitsee tietää tai mihin tapahtumaan tarvitsee kenties apua. Tietoisena työnnämme mahdollisuuden apuun pois koska, se ei ole ollut ennenkään vahvojen ja yksinelävien käytössä. Vähättelemme siis myötätuntoa, koska meidät on opetettu siihen että meidän ei tulisi valittaa puutetta. Emme häpeä, vaan olemme syyllistettyjä (ohjelmoituja/kasvatettuja) siihen että avunpyytäminen on heikkouden osoittamista. Usein apua ei edes ajatella elämän suuriin asioihin vaan yksinkertaisiin arkisiin asioihin, käytännnön asioihin. Pyyntö voimaantumiseen lähtee pienen osan voimautumiskokemuksesta / onnistumisista. Tämä pätee myös esimerkiksi kuntoutuville (fyysinen tai psyykkinen). Terapautin tai hoitavan lääkärin ei ole tarkoitus tehdä työtä toisen puolesta tai saati sitten antaa vastauksia toiselle. Myötätunto lähtee oikeasta eettisestä suhtatumisesta, että päänavauksella ihminen jatkaa kuntoutumista ja pienellä kannustamisella hän jaksaa olla motivoitunut jatkamaan kehitystään. Näin on kaikessa elämässä. Empatia /myötätunto ja ammatillinen etiikka kutovat turvaverkon toisella kasvaa sellaiseksi kuin hänen on tarkoitettu kasvaa.

Kuten niin monesti olen kirjoittanut muistutan siis siitä, että oppimisemme ja kasvumme laajenee sisältä ulospäin. Aivan kuten lapsen kehityskin edeten karkeasta hienoon, keskeltä ääripäihin olemme etenemässä ihmiskunnan kehityksessä hienosäätövaiheeseen, missä työ keskittyy yksilön ratkaisuihin ja hienosäätöihin. Kulttuuristen diversiteettien (keiton mausteiden) alueelliseen sopeuttamiseen ja ymmärrykseen siitä, että ”kokeemme” on tarkoitus ollakin koe. Eri ”koeputket” tuottavat eri tuloksia, joiden myötä opimme taas näkemään mikä toimii ja mikä ei. Yhteistoiminta eri kulttuurien vuoropuheluna on juuri tämän vuoksi ensiarvoisen tärkeää. Tarkoituksena Luojalla ei ole lisätä alueellista eriarvoisuutta vaan saada meille mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten valita tulevaisuuden uusi kehityssuunta, se mikä palvelee parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten hyvää. Kaikesta huolimatta voimme valita useampia koeputkia jatkokehittelyyn. Opimme siis myötätunnon työvälineellä, että diversiteetti edistää ihmisen hyvää, vaikka se näennäisesti epäonnistumisien kautta ulkoisesti näyttäisikin toimivan toisin.

Joskus musiikki on kauneinta ja koko maailma

Maailma on kaunis ja toisinaan musiikin maailma vielä kauniimpi. Kauniimpi kun se mitä voit kuulla. Kuulemasi muuttuu liikkeeksi sisälläsi, väreiksi mielessäsi, tunteiden valtavaksi energiaksi. Se on kuin tuhat enekeliä syleilisi ja antaisi valoa. Siinä hetkessä ei ole ketään muuta, vain sinä ja musiikki ja kuitenkin koko universumi siinä synkronistisessa liikkeessä.

Jotkut sanovat, että musiikki tai jonkin sortin musiikki on pahasta ja että se musiikki lietsoo alhaista energiaa, sellaista mikä ei palvele omaa ja maailmankaikkeuden hyvää. Musiikki, mikä ei palvele rakkautta ei ole musiikkia. Jos kuitenkin katsomme kaikkia sävellettyjä kappaleita maailmassa, ovat ne olleet rakkautta säveltäjälle ja sanoittajalle, ovat ne olleet totuus ja tunnelilmaisu siitä mitä se tai ne ihmiset kokevat. Emme siis voi sanoa, että jokin musiikki ei olisi rakkauden ilmausta. Voimme vain todeta, että jokin  tuntuu tai saa meidät tuntemaan epämukavuutta tai ahdistusta. Voimme tunteillamme tietää, että tämä tietty kappale tai tyylilaji ei sovi meidän kokemukseemme rakkauden ilmaisusta. Tietty musiikki voi siis todellakin laskea energiaasi tai tuoda tunteita vihasta tai ahdistusta. Ei ole yhdentekevää mitä kuuntelemme ja mitä sallimme korviimme. Emme silti voi tuomita tai sanoa, että jokin on huonoa rakkaudetonta musiikkia ja alentaa energiaa yleistettävästi. Sellaista asiaa kuin yleistys pitäisi varoa. Mikä palvelee toista ei palvele toista. Suvaisevampia voimme opetella olemaan. Ymmärtää että kaikki luova on tunneilmaisua ja siksi rakkauden ilmausta. Emme  voi kieltää negatiivisia tunteitamme, emme sitä osaa itsessämme, mikä ei ole niin kaunista tai tasaista. Voimme ilmaista esimerkiksi vihaa juuri musiikin kautta paljon rakentavammin kuin suuntaamalla energiamme toisia kohti sanoin tai teoin.

Tämä kappale tuli tänään tärkeäksi minulle. Koin syvää ja hyvää tunnetta. Olin positiivinen ja rakastavampi ihminen kaikkia muita ja maapalloamme kohtaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Sain muistutuksen siitä mitä  minun tulisi tehdä seuraavaksi, sellainen pieni polku, jota en oikein ole rohjennut aloittaa, vaikka rakkaus sitä oppimista ja tekemistä kohtaan on ilmeinen.

Usein se mitä haluamme ilmenee meille juuri monissa pienissä toistuvissa asioissa ja ne saavat meidät tuntemaan rauhaa, iloa , rakkaudellista hyvää itseämme kohtaa. Niitä asiota kohti olisi opittava suuntaamaan oma purtensa. Minäkin yritän ja jotenkin se yrittäminen ei edes tunnu ihan niin vaikealta kuin ehkä kuvittelen. Salaisesti hymyilen ja mietin mistä löydän seuraavan pätkän narua tähän yhtälöön, tähän rakkauden iloon.

Ihanaa päivää teille lukijat! Muistakaa kastelle niitä haaveitanne pienillä asioilla mahdollisimman usein! Niin minäkin yritän taas, niin monen ”epäonnistuneen” vuoden jälkeen.

Outo, ihana oma uusi minä

Tänään istutin uudet kukat.
Tänään päästin irti ja
annoin elämän mennä eteenpäin.

Muutos jatkuu ja minä en edes huomaa.
Kiirehdin asioiden edelle,
kunnes keuhkoni yskivät kaupungin pölyä,
vain lopulta huomatakseni,
että saavuin kauan sitten jo perille.

Minun oli katsottava horisonttiin.
Minun oli kurkotettava ulos itsestäni,
ollakseni oma itseni.

Opin tuntemaan negaation kautta sen mitä en ole, mitä ei enää ole. Ja taas kerran tietäessäni ja nähdessäni kuka olen kummeksun sitä, kuinka vaikeaa on meidän ihmisten nähdä lähelle. Kuinka onkaan niin, että näemme vain sen mitä haluamme toisessa nähdä. Miten näemme toisen kehityksen kokonaisuuden näkemättä sitä oikeasti kuitenkaan? Miten turhauttavaa se voikaan olla? Miten usein läheisemme ”juoruavat” ja kertovat toisille totuuksia, jotka ovat vain heidän tulkintojaan jostain suuremmasta. Miten turhaututtavaa on katsella sivusta kun toiset selittävät ja tietävät
ja eivät oikeastaan kuitenkaan osu analyysissaan kovinkaan lähelle?

Yhä uudelleen haluasin kertoa heille oman näkemykseni. Yhä uudelleen toivoisin heidän ymmärtävän sitä suurempaa kokonaisuutta, jonka he ovat pilkkoneet osiksi ja tulkitsevat nyt heitä palvelevalla tavalla, mutta sitten jo pidän suuni supussa, sillä olen vihdoin ymmärtänyt, että en voi avata heidän silmiään sille mille he eivät ole valmiita. Annan heidän nähdä ja ymmärtää elämää ja ihmisiä omasta näkökulmastaan, tuomita tai olla tuomitsematta. Etsin omaa rauhaa, etsin omia rauhoittavia ajatuksiani. Käännyn kenties yhä enemmän sisälle päin, löytääkseni lopulta ymmärryksen kohdata toisia ihmisiä vieläkin myötätuntoisemmin kuin ennen.

Ja eikö tämä ole juuri lopulta se viesti, mitä niin kovasti yritän kertoa? Eikö tämä monimutkainen, mutta niin yksinkertainen totuus ole se, että ollakseen yhteinen tietoisuus, on meidän osattava olla yksilöitä? Muutos, näennäisessä muuttumattomuudessa ja se, että olemme läsnä tässä hetkessä. Maalamme mielikuvilla ja haaveilla tulevaa, mutta tiedämmme, että ryhmän tietoisuus on yksilön tietoisuutta voimakkaampi. Kaksi on lopulta enemmän kuin yksi. Jos ajatuksemme edelleen luovat kahta todellisuutta (pelon ja rakkauden), ajaudumme erilleen. Jos taas luomme tietoisesti yhdessä rakkautta eli samaa, voimistamme ja annamme tulevaisuudelle voimakkaamman suunnan, annamme vauhtia sellaisille asioille tapahtua, jotka ovat koko ryhmätietoisuuden kannalta toivottavia tai edullisia tulevaisuuden ”haavekuvia”.

Voi kuinka toivoisinkaan, että juoruilun, tuomitemisen ja kaiken negatiivisen sijaan voisimme vahvistaa ajatuksillamme, teoillamme tietä rakkaudellisen tietoisuuden suuntaan. Antaisimme jokaisen haaveilla sitä mitä he toivovat ja kasvaa yksilöinä rakastaviksi, empaattisiksi, myötätuntoisemmiksi. Antaisimme toisemme kasvaa pelottomuuteen ja tietäisimme, ettei kukaan halua itselleen käyvän pahasti. Jokaisen tarkoitus on saada elää ja saada toiveitaan ja tarpeitaan vastaamaan tässä materiaalisessa elämässä. Enkä nyt tarkoita yltäkylläisyyttä vaan ihan tavallista palkitsevaa, riittävää toimeentuloa, että voisi haaveilla uusia asioita, että rohkenisi iloon ja uskoon, että haaveet voivat tulla todeksi, eikä vain surua herättäviksi haamuiksi, tiedoksi, että omat haaveet ovat saavuttamattomissa. Että emme koskaan nauraisi, jos joku paljastaisi meille salaisia haaveitaan, vaan antaisimme heidän olla rohkeita ja jopa ”hullun rohkeita”. Antaisimme vihdoin jokaisen olla outo, ihana oma itsensä.