Aurelia ja Aguila

Aurelia ja Aguila syntyivät kaksosina maailmaan, joka oli hyvin kaoottinen. Vanhemmat hoitivat ja opettivat heitä, suojaten turhalta. Aurelian ja Aguilan vanhemmat olivat vanhoja sieluja ja siksi, heidän ymmärryksensä ja intuitionsa ohjasivat lapsia ja perhettä pysymään niin sanotusti oikealla tiellä. Lapset oppivat jo pienenä kommunikoimaan keskenään ja vanhempiensa kanssa telepaattisesti ja koska he olivat empaatikkoja, he myös aistivat ympäristön ja sen tunnetilat monia muita herkemmin.

Aurelia ja Aguila olivat musikaalisia, joten pienestä pitäen heille tarjottiin mahdollisuuksia ilmaista itseään muskaalisin keinoin. Koko perhe nautti suunnattomasti yhteisistä musikaalisista tuokioista. Musiikki toi niin paljon iloa ja hyvinvointia perheelle, että he kykenivät parantamaan ja pitämään ulkoista kaaosta ja sen kuluttavuutta kaukana kotoaan ja heistä itsestään fyysisinä olentoina. Musiikki oli niin olennainen osa elämää, että aamu alkoi usein ilon tanssilla ja sisäisillä revontulilla. Ruoka, rakkaus, yhdessäolo, kaikki maistui ja tuntui paremmalta tuon rakkauden ja yhteisyyden kokemuksen vuoksi. Elämä kaaoksessa oli siedettävää ja jopa purkaukset ulkoapäin oli helpompi muuntaa rakkauden energiaksi, rauhaksi ja anteeksiannoksi ja lopulta unohdukseksi.

Perhe palveli universumia rakkaudellaan, tämä lisäsi kateutta ja pahoja puheita tästä kummallisesta perheestä, joka ei tuntunut näkevän pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Heitä pidettiin ylemmyydentuntoisina toisinaan ja jopa ylimielisinä. Pahat kielet puhuivat että he harjoittivat jotain voodoota tai vastaavaa. Panettelu oli niin voimakasta, että Aurelia ja Aguila eristettiin naapuruston muista lapsista, tästä huolimatta perhe kulki luottavana eteenpäin, luottaen vain univerumin rakkauteen ja viesteihin jotka ohjasivat heitä eteenpäin ja tietysti tanssien ja musisoiden. Musiikki loi elämän eliksiiriä ja voimaa ja tahtoa jatkaa.

Perhe uskoi, että vielä tulisi päivä, jolloin muutkin astuisivat tähän mukavaan ja rakkaudelliseen tapaan elää harmoniassa ihmisinä ja luonnon kanssa. Silläkin uhalla, että heidät kaikki tapettaisiin perhe teki hiljasuudessa hyvää monella tavalla. Vanhemmat siirsivät tietoaan ja taitojaan Aurelialle ja Aguilalle ja siksi lapset jo pienestä pitäen kommunikoivat eläimien ja luonnon kanssa hyvin luonnollisesti. Laset näkivät puiden auroja ja jopa ihan pienten eläinten auroja ja osasivat siksi lähestyä ja kommunoida muita paremmin tarvittavalla tavalla. Aquila oli siskoaan parempi lintujen kanssa, olihan hänen nimensäkin ylvään kotkan mukaan. Aurelia taas kommunikoi puiden henkien kanssa päivittäin ja oli jo nuorena kuin Äiti Maan inkarnaatio.

Näkymättömissä oli paljon sellaista, jota muut eivät nähneet tai ymmärtäneet ja vaikka perhe olisi koittanut selittää, eivät monet olisi ymmärtäneet. Perhe yritti kokemuksellisesti tehdä näkyväksi sitä minkä he tiesivät mahdolliseksi ja rakkaudelliseksi. Pelko ei tuntunut millään laantuvan ihmisissä ja perhe karkoitettiin ulkoisille saarille asumaan, siitä maasta jota he ja jo heidän isovanhempansa olivat asuttaneet. Perhe pakkasi tavaransa ja lähti sanaa sanomatta. Rakkaus ja ymmärrys sydämessään he jättivät hyvästit esi-isiensä maalle tietäen että vielä tulisi aika kun he voisivat palata kotiin tervetulleina. Perhe ymmärsi myös, että he olisivat yhteydessä esi-isiensä henkiin ja maan kristalleihin, joten vaikka heidät karkoitettiinkin, he eivät koskaan olisi erossa siitä mikä heidät siihen maahan yhdisti. Fyysinen ero ei tarkoittanut universumin mittakaavassa eroa, vain pidempää välimatkaa. Tämän elämän matka ei ollut lopullinen matka ja päämäärä, sen vanhemmat opettivat Aurelialle ja Aguilalle heidän itkiessään eroa rakkaasta kotiseudustaan ja sen luonnosta.

Niin matka jatkui ja jatkuu tänäkin päivänä jossain tanssien rakkauden tanssia, paljain jaloin ja avoimin ja rakastavin sydämin, syyttelemättä ja katkeroitumatta.

Ilon tanssi jatkukoon…….

Hyvinvoinnin holistisesta olemuksesta

Tahdon kirjoittaa tänne tänään ajatuksistani ja omasta hyvinvoinnistani. Käsitykseni siitä miten hyvinvointi muodostuu käsittää ihmiskuvan, joka lähtee kokonaisuudesta. Kokonaisuudessa on osia, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa. En siis lähde olettamuksesta, että mentaali epätasapaino johtuisi aina ensisijaisesti traumaattisesta kokemuksesta. En myöskään lähde olettamuksesta, että tietty kehossa ilmenevä oire olisi oire jostain sairaudesta.

Minun ymmärrykseni lähtee ympäristön ja sen osatekijöiden vaikutuksen havainnoinnista ja ymmärryksestä. Minun arviooni hyvinvoinnista ja siitä mitä mahdolliselle epätasapainolle tai oireelle voidaan tehdä lähtee myös ymmärryksestä, että spirituaalinen työstäminen tai energiatyöskentely voi aiheuttaa joitain muutoksia kehossa, jotka voidaan tulkita sairauden oireina.

Ensisijaisen tärkeää on säilyttää peloton mieli ja rauhallinen arvioiva suhtautuminen kokonaiskuvan muodostamisen aikana. On ymmärrettävä moninaisesti niitä kaikkia vaikuttavia tekijöitä, joita ihmiselle muodostuu hänen ympäristöstään. Jos esimerkiksi ihmisellä esiintyy ihon kuivumista ja kutinaa, on parempi poissulkea mahdollisia muita aiheuttajia kuin olettaa ensimmäisenä, että kyse olisi vakavimman laadun sairaudesta tai sen oireesta. On siis ymmärrettävä se kokonaisuus, missä tämä kyseinen ihminen elää. Kysymyksiä voi tässä tapauksessa olla esimerkiksi se millaisia pesuaineita käytetään tai millaisia hajusteita sallitaan iholle (rasvat, kosmetiikkatuotteet jne.) Seuraavaksi voidaan katsoa lähiympäristöä. Onko talossa keskuslämmitys ja kuinka pakkaskausi vaikuttaa ihon hyvinvointiin? Siitä edelleen voidaan katsoa ruokavaliota ja mahdollisia ärsytyksiä tietyille ruoka-aineille tai mausteille. Kokonaisuus on monesti monien pienten osien summa ja siksi poissulkemisella tulisi olla suurempi painoarvo holistisessa ja pitkävaikutteisessa työssä kunkin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin perustana. Ihmisen on ennen kaikkea opittava tuntemaan itse itsensä ja muutokset itsessään ja hyvinvoinnissaan. Tarkkailemalla voi oppia paljon ja täten estää monia akuutiksi muodostuvia tiloja.

Toinen suuri tekijä hyvinvoinnissa on se kuinka lineaaristi ymmärrämme terveyhtymisen. Olemmeko ostaneet meille mainostetun valheellisen totuuden suoraviivaisesta sairaus-pilleri/hoito-parantuminen vai käsitämmekö että parantuminen on sekin holistinen prosessi. Mentaali tilamme vaikuttaa lopputulokseen yhtä lailla kuin ulkoisesti tehdyt hoidot tai tiettyjen muutosten tekeminen. Ymmärrämmekö, että tervehtyminen on kuin aalto rannalla, se tuo ja vie mennessään. Tila siis muuttuu näennäisen pahoinvoinnin kautta parempaan. Spirituaalisesta näkökulmasta käsin parantuminen on intuitiivisuuden mukanaan tuomaa ymmärrystä siitä, että todellisuutemme siis se hetki jota elämme on menneisyytemme luomus. Koska aika on illuusio ja luomistyö on jatkuvaa voimme käsittää että jos pysähdymme hätääntyneenä sairaudenkokemukseen tai koitamme hallita muutosta omalla tahdollamme luomme lopulta kenties enemmän pahaa oloa ja sairautta. Hidastamme parantumista. Meidän on ”luotava” eli toisin sanoen nähtävä jo itsemme terveenä. Me tiedämme tietoisesti mitä se tarkoittaa ja että tämä mitä olemme luoneet on menneisyyttä ja vain kokemus siitä mitä loimme aiemmin kenties tiedostamattomasta tai täysin ajattelemattomasta tilasta käsin. Koska olemme voimakkaita luovia energioita jopa yhden kerran todettu asia voi luoda todeksi sen mitä pelkäät tai mitä et toivo itsellesi. Positiivinen vahvistaminen  luo todeksi seuraavaa hetkeä. Käytä siis sanojasi ja ajatuksiasi ohjaamaan seuraavaa todellista kokemusta tässä kolmiulotteisessa kokemusmaailmassa.

Osa meistä pystyy kokemuksellisesti tuntemaan tulevat asiat kehossaan (koreamman tietoisuuden tason kokemusmaailma ja se mitä toiset sanovat illuusioksi tai hulluudeksi) jo paljon ennenkuin ne ovat niin sanotusti tulleet todeksi. Korkeamman tason tietoisuuskokemusmaailma on paralelli maailma, ei mikään keijumaa tai fantasia maailma. ”Näkijä” hakee tiedon tulevasta ja saa vahvistuksen ja rauhan tehdä tai muuttaa ajatuksiaan tai tekojaan. Tämä tietoinen rauha ja tieto jo seuraavasta toteutuneesta todesta auttaa pitämään mielen rauhallisena näennäisessä huonossa ajassa. Tämä kaikki johtuu siitä, että jotkut ymmärtävät ajan todella olevan illuusio. Mahdollisuudet ja niistä valitseminen luovat sen seuraavan todellisuuden, jonka valitset. Myös tietoisuus vaihtoehdoista ja ymmärrys siitä kuinka vapaa valinta suo ihmiselle vapauden toteuttaa oma seuraava todellisuutensa.

Mutta palataanpa vielä takaisin siihen kuinka peloissaan tai pelottomasti meidän tulisi tarkastella omia oireitamme. Intuitiivisesti voidaan kysyä, mitä tämä merkitsee, kuinka tämä auttaa minua oppimaan enemmän itsestäni ja siitä kuka olen? Mikä on minulle parhaaksi ja miten minun tulisi toimia jos tämä on merkkinä terveyden huononemisesta? Korkeampi tietoisuutesi, jos suostut sitä kuuntelemaan vastaa sinulle rehellisesti. Sinun ei tarvitse noudattaa sen neuvoja, sillä se on sinun vapaa tahtosi. Jos kuitenkin kuuntelet totuutta sisältäsi huomaat nopeasti, kuinka elämäsi ikäänkuin helpottuu. Sinun kamppailusi vähenevät, sinun pahoinvointisi vähenee, sinun energiatasosi paranee, sinä koet rakastavasi itseäsi enemmän. Sinun ei tarvitse etsiä vastauksia ulkopuoleltasi ja pähkäillä onko tämä vaihtoehto minulle hyväksi ja puhuuko tämä ihminen totta tässä asiassa. Korkeampi tietoisuutesi ohjaa sinua tiedon äärelle, mikä hyödyttää sinua ja sinun terveyttäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Voit ottaa rauhallisemmin, rennommin ja luottavaisemmin, terveyden avaimen omiin käsiisi.

Ihminen on kykenevä käskemään omia solujaan terveyhtymään, lopettamaan virheiden uusintamisen itsessään ja kehossaan. Tiedän, että moni ei tätä usko ja jokainen saa tietty uskoa niin kuin parhaaksi näkee. Vaikka tätä totuutta ei tahtoisi uskoa on ehkä kuitenkin hyvä yrittää muutta uskomustaan ja toimintaansa positiivisen itsepuhelun suuntaan ja mikäli mahdollista olisi lopulta päästävä itsesyyttelystä ja vähättelystä, sillä niiden sairastuttava voima on todettu jo monesti. Negatiivisuus lyhentää elämää ja tappaa soluja niin kasveilla kuin ihmisillä ja eläimilläkin. Epätoivo voi tappaa eläimen ja ihmisen kovin nopeasti. Masennus, minkä asteinen tahansa hidastaa parantumista. Älä siis hoe itsellesi negatiivia toisten tai itse itseesi istuttamia vääriä totuuksia, mikäli et todellakin halua nähdä taivaan portteja pikaisesti edessäsi. En tahdo sanoa, että naura tai ole yltiöpositiivinen vaan ainoastaan sen, että älä jää rypemään sinne ”mutaan”. Tiedosta, että mielesi on surullinen ja anna itsellesi lupa surra ja parantua. Puhu myönteisesti kuin äiti lapselleen, että tiedän että sinua sattuu, mutta pian olet taas terveempi ja paremmassa kunnossa (kroonisestikin sairas voi olla paremmassa kunnossa, vaikka ei täysin paranisikaan ja siitäkin on hyvä osata iloita). Odota aina parempaa tapahtuvaksi, niin lopulta tulee se päivä kun se parempi saapuu ja olet opettanut itseäsi näkemään kaikkea positiivisemmin.

Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

Tunnelmia

 

Illan hämärässä kulkee taksi.
Taksin takapenkillä
istuu nainen ja kirjoittaa
ja tietokoneen ruutu välkkyy
kuin tulikärpänen,
jonka rakkaudenkutsua
ei kukaan voi saavuttaa.

(neljän intuitiivisesti valitun sanan kautta muodostettu runo)

Sankari puki ylleen violetin viitan
ja otti voitonmaljan täynnä saippuaa,
siitä nyt kuplia puhaltaa
ja toiveita rauhasta
maailmalle sinkoaa.

(neljän intuitiivisesti valitun sanan kautta muodostettu runo)

Ei tänään sen enempää. Näin on hyvä. Taidetta, lepoa, itsensä hyväksymistä ja kiitollisuutta. Kiitos teille lukijani!

 

11. Leijonatar

Leijonatar kulki savannilla naaras ja koiras seuranaan. Koiras antoi silittää turkkiaan ja naaraskin hyväksyi lopulta tuon naisen läsnäolon. Nuo kolme kulkivat auringonlaskuun vielä hetken kunnes Leijonatar halusi jatkaa matkaa yksin. Leijonatar suuntasi katseensa vuorelle ja siitä ylös tummuvalle taivaalle.

Leijonattaren kolmas silmä aukeni ja hän pystyi näkemään ystävänsä aluksen lähestyvän. Leijonatar lähetti signaalin, että ystävät olivat tervetulleita, jos he halusivat tulla tapaamaan. Ystävät ilmoittivat, että on aika tulla ylös tapaamaan heitä. Niin leijonatar otti kutsun vastaan ja tuli taivaalle ystäviään tapaamaan.

Mitään pelottavaa ei ollut tiedossa ja sen kumpikin osapuoli tiesi mitä olisi tulossa. Rauha ja rakkaus vallitsivat aluksessa, kun diplomatiasuhteita solmittiin ja suunnitelmia tulevaisuutta koskien.

Tapaaminen tuntui lyhyeltä vaikka se ihmisajassa mitattuna olikin pitkä. Iloa vietiin tuliaisina maan pinnalle, jotta tulevat kohtaamiset suuremman joukon kanssa olisivat tulevaisuudessa huolista vapaita. Jotta emme huolestuisi ja olisi varuillamme jatkuvasti, jotta emme varustelisi sotaa, vaan tekisimme rauhanomaisia ratkaisuja ja oppisimme kommunikoimaan pelkäämättä näiden ystävien kanssa.

Myötätuntomme kehittyy ja hienosäätää itseään

Myötätunto itseä kohtaan on ”salakavala” ja moneen kerrokseen hajonnut, se on kuin rikkoutunut levy. Kun korjaat yhden osan voit pian huomata, että toinen kohta on rikki. Myötätunto koostuu opitusta ja perityistä osista ja suurelta osalta syyllisyydestä. Jos syyllisyys ja niin sanottu omatunto ei kolkuta sisältäpäin niin sittten se tullaan kertomaan sinulle ulkopuolelta. Myötätunto on ihmiskunnassa rikki. Me emme osaa olla myötätuntoisia itseämme kohtaan, joten me emme löydä pientäkään myötätuntoa edes vähimmässä määrin toisia kohtaan. Me kyllä saatamme sanallisesti surkutella jonkun kohtaloa, mutta emme tee mitään koska koemme itse jäävämme paitsi tai jotenkin vähemälle. Nythän meille on juuri opetettu, että meidän on osattava olla yhteinen tietoisuus ja yhteydessä ja jakaa omastamme. Kolikko hakee taas tasapainoa, joten on osattava asettaa rajoja. Vaikka sattuu sanoa että ei nyt, en kerkiä tai en voi. On osattava asettaa raja, mihin näissä fyysisen maailman rajoissa kykenemme. Sitten on se ajatus, että myötätunto pannaan kiertämään, että annetaan ehkä seuraavalle teko tai materia, jota hän tarvitsee. Ajatus että olisimme teoissa/ materiassa velkaa hidastaa prosessia. Sellaisesta on päästävä yli. Myötätunto ei tunne kaupankäyntiä eikä velkaa, se syyllisyys tai sisäinen negatiivinen puhe on opittava korjaamaan itserakkaudella.

Myötätuntoinen itserakkaus on vaikea oppia ja ego johtaa usein harhaan. Harhaan johdettu itserakkaus on kuin Klonkku, se tietää vain puutteen ja omistamisen. Mitä sitten voisi tehdä ettei joudu harhaanjohdetuksi? Miten voi tietää milloin on tasapainoisessa tilassa? Tilanteita on monia ja aina on tehtävä tilannearvio ja päätös. Emme voi jälkeenpäin tuomita itseämme ja syytellä kun emme tehneet toisin tai kyllähän niin voi tehdä, mutta se ei kasvata. Kasvaminen tapahtuu vain jos muutamme rikkoutuneen osan uuteen ja ymmärrämme miten voimme toimia myötätunnossa kaikkia osapuolia kasvattavalla tavalla. Ja ymmärrys on juuri siinä että käsitämme olevamme oppimiskokemuksessa. Tuomitseminen, syyllisyys katoavat ajatuksen myötä että olemme oppimassa. Tilalle saadaan myötätunoinen anteeksiantamus, mikä on hekisen kehityksen suuri saavutus.

Mitä sitten jos olemme itse niin sanotusti puutteessa tai sairaita. Kuinka voimme olla myötätuntoisia ja oppia antamaan? Itse käsittelin tätä asiaa tänään. Ajattelin, että jos olen ihan rahaton tai fyysisesti niin sairas, etten kykene antamaan mitään, että miten sitten voisin olla myötätuntoinen. Tietysti olen myötätunnossa itselleni ja teen parhaani, että selviän tässä fyysisessä todellisuudessa niin hyvin kuin osaan, mutta jotta yhtälö olisi paremmin toimiva on minun kenties opittava sanomaan, että tarvitsen joskus apua. Minun ei tarvitse selvitä aina yksin. Yksinelävä tai yksinhuoltaja on selviytyjä ja sellaista pidetään hienona ominaisuutena ainakin Suomessa, missä selviäminen on aina ollut osa elämää. Erityisesti naisilla on taito olla sitkeitä ja taipumattomia, miestä ei tarvita, sillä me kykenemme oppimaan ja kestämään mitä vain. Toisten poissaolosta tulee niin arkipäiväinen kokemus, että apua ei viitsi pyytää, eli luokitsee itsensä myötätunnon ulkopuolelle. Ei näe itseään avun saamisen arvoisena, eikä edes tiedä tulisiko kukaan apuun siinä mitä tarvitsee tietää tai mihin tapahtumaan tarvitsee kenties apua. Tietoisena työnnämme mahdollisuuden apuun pois koska, se ei ole ollut ennenkään vahvojen ja yksinelävien käytössä. Vähättelemme siis myötätuntoa, koska meidät on opetettu siihen että meidän ei tulisi valittaa puutetta. Emme häpeä, vaan olemme syyllistettyjä (ohjelmoituja/kasvatettuja) siihen että avunpyytäminen on heikkouden osoittamista. Usein apua ei edes ajatella elämän suuriin asioihin vaan yksinkertaisiin arkisiin asioihin, käytännnön asioihin. Pyyntö voimaantumiseen lähtee pienen osan voimautumiskokemuksesta / onnistumisista. Tämä pätee myös esimerkiksi kuntoutuville (fyysinen tai psyykkinen). Terapautin tai hoitavan lääkärin ei ole tarkoitus tehdä työtä toisen puolesta tai saati sitten antaa vastauksia toiselle. Myötätunto lähtee oikeasta eettisestä suhtatumisesta, että päänavauksella ihminen jatkaa kuntoutumista ja pienellä kannustamisella hän jaksaa olla motivoitunut jatkamaan kehitystään. Näin on kaikessa elämässä. Empatia /myötätunto ja ammatillinen etiikka kutovat turvaverkon toisella kasvaa sellaiseksi kuin hänen on tarkoitettu kasvaa.

Kuten niin monesti olen kirjoittanut muistutan siis siitä, että oppimisemme ja kasvumme laajenee sisältä ulospäin. Aivan kuten lapsen kehityskin edeten karkeasta hienoon, keskeltä ääripäihin olemme etenemässä ihmiskunnan kehityksessä hienosäätövaiheeseen, missä työ keskittyy yksilön ratkaisuihin ja hienosäätöihin. Kulttuuristen diversiteettien (keiton mausteiden) alueelliseen sopeuttamiseen ja ymmärrykseen siitä, että ”kokeemme” on tarkoitus ollakin koe. Eri ”koeputket” tuottavat eri tuloksia, joiden myötä opimme taas näkemään mikä toimii ja mikä ei. Yhteistoiminta eri kulttuurien vuoropuheluna on juuri tämän vuoksi ensiarvoisen tärkeää. Tarkoituksena Luojalla ei ole lisätä alueellista eriarvoisuutta vaan saada meille mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten valita tulevaisuuden uusi kehityssuunta, se mikä palvelee parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten hyvää. Kaikesta huolimatta voimme valita useampia koeputkia jatkokehittelyyn. Opimme siis myötätunnon työvälineellä, että diversiteetti edistää ihmisen hyvää, vaikka se näennäisesti epäonnistumisien kautta ulkoisesti näyttäisikin toimivan toisin.

Olemme kaikki yhtä

lähde Unicef

 

Valo universumin kuljettaa meitä tänään käsivarsillaan,

sillä tunnustamme inhimillisen heikkoutemme.

Me antaudumme tiedolle.

Annamme itsemme kulkea elämän virrassa tässä valossa,

tässä energiassa.

Tiedämme olevamme sellaisia kuin meidän tässä hetkessä pitääkin.

Koemme pienuutta, tarpeettomuutta, tyhjyyttäkin.

 Kaikki on alussa, uuden alussa.

Mikään ei ole kuten ennen.

Muutos on hiljaista ja samalla kuin tulivuoren purkaus.

Emme vastusta, vaikka haluamme jo luovuttaa.

Haluamme olla kotona itsessämme, tietoisina

että olemme itsemme ollessamme kaikki yhdessä.

Emme halua kärsimystä, emme surua.

Haluamme rauhan ja ymmärryksen, että kaikki

mitä on, on meissä kaikissa,

että lopultakin me jo näkisimme absurdin illuusion,

että olemme erillämme toisistamme

ja, että meillä olisi jotenkin oikeus.

Teemme ja vaikutamme,

luulemme että meillä ei ole merkitystä suuressa kuvassa,

vaikka juuri sillä on merkitystä.

Jokainen teko, jokainen ajatus

luo tulevaa maailmaamme.

Mitä me jätämmekään tuleville polville,

jos kuvittelemme voivamme

vain kuluttaa ja ottaa.

Olemme Egon luomia monstereita.

Olemme silti yhtä ja mikään illuuusio ei tätä totuutta voi muuttaa.

Hannele Valopää