Kaksi puolta

 

Pävä merellä. Majakoita ja tyrskyjä. Muistoja suloisia ja jännitystä. Niin se kevät tekee meissä tuloaan. Suurimmassa aallonpohjassakin tunnen suloisen kannatelevan rakkauden sisälläni. Olenko sittenkin vain suuri rautakuori, kuin Titanic, joka vaipuu meren syvään syleilyyn? Olenko pettänyt ihmiset, kun ei kuoreni kantanutkaan yli suolaisen ja kylmän äiti meren? Oliko rakkauteni suloiseen suolaiseen mereen suurempi kuin ihmisten ihailu ja luottamus?

Niin monta turhaa tekoa ja sanaa. Niin monta turhaa kuolemaa ja opimmeko niistä kuitenkaan? Olemmeko kasvaneet hitustakaan?

Muuta emme voi kuin uskoa ja luottaa meitä suurempaan. Toivoa että tämän rautakuoren hajottua olemme jotain muuta jossain muualla. Pidämmekö sitten kiinni enemmän tästä kuin siitä mitä emme näe ja mikä meitä odottaa? Osaammeko odottaa iloiten tuntematta sitä tapahtumaa, jota meille ennustetaan? Pelkäämmekö maapallon tuhoa vai vain oman lihamme tuhoa?

Luottamus ottaa aallonpohjassa kädestä. Ota siis kaikki keinot käyttöön kun elämä puristaa mehuja sinusta. Älä ole sisukas vaan luottamusta etsivä. Älä etsi ulkoa sitä mitä sinussa ei ole sisälle kasvaneena. Kasvaminen menee joskus rajuilman kautta tyyneen. Joskus sinua on ”rangaistava”, jotta ymmärtäisit jotta kääntäisit laivasi kurssin oikeaan paikkaan. Ei sinua oikeasti rangaista. Teoilla vain on seurauksensa. Muistimme on niin herkästi unohtava, että emme muista sitä tapausta kun satutimme henkisesti jotakuta tai äänestimme sodan puolesta äänestettyämme sotaa lietsovan ihmisen edustamaan itseämme. Kaikella on seuraksensa.

Vain 18 minuuttia

Energia kului kuin hiekka tiimalasissa.
Hän yritti joka päivä
ja lisäsi minuutteja korkeaan energiaan.
Oppipojan olemus oli vaihtunut vähitellen
ja hän tunsi olevansa jo jotain enemmän,
silti hän oli kovin pettynyt ettei kyennyt parempaan.

Hän otti muistiinpanonsa ja painui
kammioonsa harjoittelemaan.
Vihanpuuskien kera hän loihti salamia ja ukkosmyrskyjä.
Mutta aivan yhtä äkkiä kuin oli luonut nuo myrskyt hän
tyyntyikin ja näki rauhallista merenrantaa
ja kaikkia värejä joita merenpinnalta heijastui.

Mestari ei kahlinnut häntä vaikka välillä
yrittikin ohjastaa tuota takkutukkaista tulenkantajaa,
sillä mestari tiesi, että tie täydellisyyteen kulki oppipojan yksilöllistä polkua.

Tuli seesteinen päivä.
Tuli uusi asenne, ja uusi määrätietoinen katse.
Viha omaan keskeneräisyyteen suli kuin kynttilän vaha.
Oppipojan viimeinen koe, mestarin koe oli edessä.

Tunnepuuskien ja räjähdysten sijaan
otti poika mielenrauhan ja koko värispectrumin
voiman ja loi kuin loikin mestarin luomuksen.

(Me kaikki kuljemme oppipojan polkua. Koskaan emme tiedä milloin loppukoepäivä on edessä. Meidän on työstettävä joka hetki ja joka päivä mielenrauhaamme ja niitä räjähteleviä tunnepurkauksia itsessämme, hiottava itsestämme pyöreämpiä. Ja kun viimeinen koe vihdoin annetaan eteen on vain suoritettava. On luotettava, että tietää ja osaa, että on tehnyt läksynsä niin hyvin että voi loistaa mestarin kunniaksi ja omaksi kunniaksi.)

ruosteessa

Voi kun olen ruosteessa
mä sanoin itselleni
puoliääneen hiljaa.
Häpesin sitä, mut sä sanoit et
ei se mitään meinaa.
Ei meil oo kässärii tähän,
et mennään vaan aaltojen mukana.
Katsotaan minne ne kuljettaa,
ehkä päästään auringonlaskuun.

No sit mä aloin selittää,
et ei, et sä ymmärrä.
Sanat juuttui kurkkuun,
kyynel pyrki silmänurkasta ulos.

Sä otit kädestä ja autoit
alkuun.
Voi kun se tuntui hyvältä,
eka pitkästä aikaa.
Sai aikaan oikein sanojen ilmaisutulvan.

No ei mikään mestariteos,
mutta päänavaus.
Tahto tehdä taas,
tahto luoda taas
pöytälatikkoon.

Hauskaa vaikka en mikään sanaseppo olekaan. Tulva tosiaan syntyi tämän jälkeen. Yritän taas muistaa muotoilla ajatuksiani näin. Saas nähdä mitä tulee.