Me wannabeet

Miten me wannabe kansa voimme olla sinut sen kanssa, että haluamme kirjoittaa, luoda, ilmaista tai tehdä jotain? Miten voimme olla intohimoisia ja onnellisia pelkästä ajatuksesta, että saamme ilmastua jotain ilman sen suurempaa tarvetta yrittää olla wannabe? Kuinka ristiriitaista onkaan luoda luovia asioista ja olla ajattelematta tai toivomatta wannabe kansan kiihkolla ratsastavansa suosion huippua?

Ajatus on outo wannabe kansalle, selfie postauksien ja wannabe kirjoitusten täyttämässä maailmassa. On aivan mahdotonta ymmärtää, että luominen ja suosio olisivat jotenkin erillään toisistaan. Jos kurkistamme luomisen intohimoon, sen sykkivään ytimeen, voimme käsittää, että luova ilmentymä tai ilmaisu on jo palkinto. Suurin nautinto itselle on osata ilmaista luovasti se mikä kasvoi sisältä ulospäin nopeasti tai hitaasti. Oli synnyttäminen sitten suurta tuskaa tai puhdasta euforiaa nopeassa sykkeessä on paras palkinto oivallus, tai värien sinfonia tai sanojen leikki sonetissa. On vain lisäarvo saavuttaa omalle intohimolleen kunniaa ja suosiota. On iloa iloita siitä, että toinenkin iloitsee ja saa tai saavuttaa jotain itselleen.

Me wannabe kansa olemme luovuudessamme unohtaneet, luovuuden osana rakkaudellista ilmausta. Me wannabeet olemme opetelleet luomaan egon tahdosta, halusta ja pakottamisesta, markkinatalouden ja suosion kalastelun laeista käsin. Me wannabeet olemme tyytyneet vain laihaan lohtuun ilmentää luovuuttamme. Olemme unohtaneet ilon itsellemme ja tarkoituksen luovuudessa. Me itseemme tyytymättömät wannabeet olemme kuvitelleet voivamme hallita ja kahlita luovuutta palvelemaan markkinataloutta ja materiaa. Me olemme egoillamme kaventaneet rakkaudellista luomista ja siten tuhonneet ymmärrystä luovuuden todellisesta luonteesta monen sukupolven ajan.

Me wannabeet tahdomme musiikkia ja taidetta, mikä on jo jollain tavalla valmiiksi pureskeltua ja gategorioitua. Tahdomme olla wannabe kuluttajia ja tietää mihin rahojamme kulutamme. Me emme uskaltaudu investoimaan epävarmoihin luoviin hulluihin. Kaikki on wannabe totuutta ja valmiiksi pureskeltua, kiiltävää ja ennalta arvattavaa.

Onko maailmassa vielä olemassa, jossain universumin reunalla kenties laji, joka luo pelkästä rakkaudesta? Onko mahdollista oppia ymmärtämään luovuutta sillä vanhalla rakkaudellisella tavalla? Voisko meidän silmiä avata, että pääsisimme tästä wannabe kirouksesta?

Inspiraatio tähän kirjoitukseen lähti POTF: Carnival of Rust kappaleesta

Kiitos heille inspiraatiosta!

4.

Pidin kädestäsi kiinni kun makasit siinä sängylläsi. Suljit silmäsi ja sitten jo avasitkin ne. Katsoit syvälle minuun ja sanoit: ”Ei enää rakas, ei enää”. Päästin kädestäsi irti ja käännyin pois, sillä kyyneleet kostuttivat silmäni. Tiesin mitä tarkoitit, tiesin, mihin olimme matkalla. Sinäkin tiesit ja se satutti minua. Suljit simäsi uudelleen ja nukuit hetken. Minä valvoin untasi. Olin energiasi matkalla tuntemattomaan. Olin valosi pelottavassa tunnelissa.

Tuli yö ja hengityksesi hidastui, hengitit niin pinnallisesti. Pelkosi piti sinua elossa, kutsuit silmilläsi minua. Otin kädestäsi. Puhuin sanoilla joiden tiesin ohjaavan sinua tunnelissa. Puhuin, koska tiesin sinun kuulevan. Puhuin pois pelkoasi päästää irti. Lähetin valoa soluillani sinuun. Näytin sinulle tietä näyllä, sillä tiesin meidän kykenevän siihen. Sinun hengityksesi rauhoittui, sinun pelkosi sammui. Uskalsit sulkea rauhallisesti silmäsi. Lähtösi tuntui niin rauhalliselta, siunaukselta ja onnelta.

Minä en luopunut sinusta vaikka se silloin vähän siltä tuntuikin. Minä sain olla osa tarinaa, johon vain harvoilla on oikeus. Se tarina jatkaa kulkuaan, se on siunaus matkalla, vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Nyt on minun aikani päästää irti. On opittava, että vaikka kuljet aina vierelläni ja kuulen sinun sanasi, tulet aina ohjaamaan jos kutsun sinua, on minun nyt käännettävä sinut kulkemaan eri polkua, pois omalta polultani.

Olen löytänyt vahvuuden ja rauhan siitä hetkestä joka yhdisti ja erotti meidät. Kauneus luopumisen hetkessä johdatti minua omalle tielleni, vahvaksi naiseksi, jollaisena sinä aina näit minut. Sinun uskosi minuun opetti lopulta luopumisen kautta, että minun on vain ymmärrettävä olevani jo se minkä sinä näit minussa. Minun oli opittava vaientamaan valittaja, vähättelijä ja mitätöivä ihminen itsessäni. Voi miten vahvaksi sinä minut teit. Voi miten osaisin ikinä muuten kiittää kuin kertomalla näitä tarinoita, joiden innoituksena olet sinä. Se sinä olen lopulta minä, sillä olemme yhtä. Meidän yhteinen rakkautemme loi ja jatkaa luomista meissä ja heissä jotka tänne loimme, mutta myös heissä jotka lukevat tarinaamme. Tarinamme on vain yksi, mutta se on samalla kaikkien tarina, sillä siitä tarinasta on paloja piilotettuna jokaiseen meistä.

Pelkoa aiheuttavia parisuhteen kysymyksiä miehelle ja naiselle

Ystävävyydestä tai hyvänpäivän tutusta seurustelukumppaniksi /aviopuolisoksi. Tuota asiaa olen pohtinut. Yritän ymmärtää miehen ajatusmaailmaa siis noin niinkuin yleisesti ja naisen maailmaa noin niinkuin yleisesti. Yleinen toki voi muodostaa harhakuvan, mitä pitäisi elämässä välttää ja minähän nyt ymmärrän asiaa vain suomalaisen näkökulmasta. Jokainen ihminen on yksilö ja yksilönkin kasvu ja tilanteet muuttuvat. Muuttujia on siis paljon. Haluaisin kaikesta huolimatta ymmärtää joitain pelkoja, joita parisuhteen muodostamiselle näyttäisi nykypäivänä muodostuneen. Moni ei uskalla edetä toiveistaan huolimatta. Sitoutuminen on joko pelottavaa tai sitten uhrauksen katsotaan olevan itselle ja omalle elämälle liian suuri. Toisinaan myös parisuhteen eteen vaadittava työ on se mitä vältetään. Ihastuksen endorfiinit voivat olla addiktiota aiheuttavia. Toiset eivät käsitä, että ensihuuman mentyä tilalle tulee sellaista mikä ei ole yhtä räjähtävää, mutta kylläkin yhtä tyydyttävää.

On helppo ihastua ja toiset sekoittavat ihastumisen rakastumiseen. Rakkaus on kuitenkin tunne joka kasvaa vähitellen. Ehdotonta rakkautta on olemassa, mutta monille sen käsittäminen tai sen harjoittaminen on hyvin vaikeaa. Itse ajattelen, että ehdotonta rakkautta voi ilmaista kaikille, se on hyväntahtoisuutta, avuliaisuutta, kohteliaisuutta, myötätuntuntoa. Rakkaus parisuhteen tavalla on tämä kaikki yhdistettynä fyysiseen hellyyteen ja rakastaviin sanoihin. Ei tarvita edes fyysistä kosketusta kun rakastunut pari katsoo toisiaan. Kemian ja hellyyden voi aistia heidän väliltään. Rakkaus on aallokko, joka voi  toisinaan olla kovakin, mutta niissä testeissäkin pari ymmärtää että yhteisesti työstämällä edetään aalto kerrallaan. Mitä sitten on tapahduttava että kumpikin päättää epävarmuuksista huolimatta edetä kohti yhteistä elämää?

Miehet kaiketi edelleen pelkäävät, että heitä johdetaan harhaan, huijataan johonkin mitä he eivät halua. Miehet voivat myös pelätä, että heitä käytetään vain materiaalisten tavoitteiden saavuttamiseen. Materialismi ja ihmisten itsekkyys ovat näiden miehiä pelottavien ilmiöiden takana. Eri maailman maissa suhtaudutaan eri tavoin materialismiin, arvoja on monia, joten en voi yleistää kovin laajalle pohjalle. Itse suomalaisena näen että meillä on yleistä, että nainen on itsenäinen ja tekee uraa ja kehittää itseään. (Koko elämän kestävä kotiäitiys on meillä todella harvinaista. Nainen ei siis perheessä kuvittele pääsevänsä elätettäväksi.) Nainen on yhtä velvollinen tuomaan rahaa yhteiseen kotiin kuin mieskin. Yleisesti moni valitsee tai löytää parikseen samankaltaisen sosioekonomisen ja koulutustaustan omaavan ”sukulaissielun”. Tällä tavalla toimimalla vältytään kilpailulta tai siltä, että toinen kokisi olevan enemmän antavana. Meillä suku on harvemmin sanelevassa asemassa, mutta kyllä niitäkin tapauksia on kun ehdokasta ei hyväksytä hänen taustansa vuoksi.

Miehen ja naisen ystävyys saa siis kehittyä seurustelun kuluessa melko rauhallisesti. Avoliitto on meillä myös yleinen joten syvempi sitoutuminen voidaan jättää tuonnemmaksi. Laillisesti avoliitto on yhtä sitova kuin avioliitto vasta kun parilla on yhteinen lapsi ja siltikin esimerkiksi omistaminen on pitkälti yksilön oikeus. Avopuolisolla ei täten ole paljoakaan oikeuksia puolisonsa omaisuuteen, ei myöskään leskeneläkkeeseen kuolemantapauksessa.

Miten naiset sitten suhtautuvat parisuhteeseen? Mitä he odottavat? Uskon voivani puhua melko yleisesti monen suomalaisen naisen mielipiteestä sanoessani, että he odottavat vapautta kulkea omin päin, he olettavat että saavat pitää omat tilinsä ja ansaitsemansa rahat. Naisen osallistuminen yhteisiin kustannuksiin on myös itsestäänselvyys, josta ei tarvitse erikseen mainita. Monilla perheillä saattaa olla jonkinlainen sopimus, että kuka hoitaa mitäkin maksuja. Oma ylijäävä raha on sitten joko säätettävissä, käytettävissä omiin menoihin tai yhteisiin menoihin kuten lomamatkoihin. (On toki olemassa pareja joilla on yhteinen tili, mutta yleisempää on erilliset tilit.) Naisella on oma aika ja omat ystävät, joten hän toivoo, että myös mies pitää yllä ystävyyssuhteitaan. Parilla voi olla yhteisiäkin ystäviä ja lasten myötä usein muodostuvat suhteet voivat olla pitkäikäisiä ja vanhemmuutta tukevia. Suku on monesti kaukana, joten sukulaisten suhteet eivät rasita eivätkä myöskään ole tukemassa samalla tavalla jos parille tulee hankalia aikoja.

Suomalaisnaisen tapa olla parisuhteessa on kaiketi peruja sotakorvausajoilta. Naisten työpanos oli hyvin tärkeällä osalla tämän raskaan velvollisuuden täyttämiseksi. No tuo vain historiallisena pointtina. Meillä nainen ei ole juuri koskaan saanut ”helppoa” elämää. Olemme tehneet työtä miestemme rinnalla ja uskon, että olemme jopa ylpeitä siitä perinteestä. Nainen ymmärtää työntekemisen kautta materian arvon eri tavalla kuin jos se olisi vain annettua.

Mitä nainen sitten pelkää? Nainen kaiketi pelkää juuri vapauden menetystä, omien kaverisuhteiden kuivumista tai sitä että hänelle yksin jää vastuu kodin huoltamisesta ja mahdollisten yhteisten lasten huoltamisesta. Isän / miehen asemaa arvostetaan, vaikka emme sitä aina muista sanoa. Isänpäivä on vain yksi päivä, mutta päiväkodissa työskennelleenä voin kyllä sanoa, että miehillä on hyvä paikka perheessä ja heitä arvostetaan ja kunnioitetaan. Lapset ihailevat ja ovat ylpeitä, naiset antavat miehelle vastuuta kodissa ja perheessä. Naisen pelkoja voi olla myös se, että mies ei haluakaan sitä yhteistä mitä nainen haluaa, silti hän pelostaan huolimatta on valmis neuvottelemaan ja tukemaan ja tekemään yhteisistä elämää, missä molempien päätös merkitsee. Eivät kaikki parisuhteet toki ole tällaisia, kuten jo alussa muistutin, mutta meidän arvomme ja ajatuksemme kansakuntana ohjaa meitä tuohon suuntaan.

Mies saa harrastaa ja käyttää ansaitsemiaan rahoja. Tietysti moni pelkää, että kun pari on yhdessä omaa rahaa jää vähemmän, kuten myös omaa aikaa. Tällaista asiaa tulisi pohtia itsekseen, jos tuntuu että ei ole vamis vähentämään omasta laatuajastaan. Nainen ymmärtää, että yhteinen ei tarkoita elätettävänä olemista. Lahjoja varmasti moni arvostaa, mutta ei pidä niitä rakkauden ensisijaisena osoituksena. Ajankäyttö voi kiristää myös naisen tunteita. Siksi olisi tärkeää, että nainen tiedostaisi, mistä ei ole valmis joustamaan. Mahtuuko parisuhde ajankäytöllisesti ja taloudellisesti omaan ajatusmaailmaan. Joustaako toinen ja joustaako itse?

Maailmanlaajuisesti pohdittuna olisi mielenkiintoista ymmärtää paremmin miten kussakin kulttuurissa tehdään ja miksi. Pohjoismaisesta kulttuurista poikkeavien kulltturien tuntemus on auttanut itseäni arvostamaan sitä mitä meillä täällä on ja tarkastelemaan asioita myös kriittisemmin. Emme ole täydellisiä, mutta monesta tavasta voimme olla iloisia ja kiitollisia. Naisen ja miehen asema, odotukset parisuhteessa kehittävät tasa-arvoa koko yhteiskunnassa.