#SheLovedHerself

Katsoin tänään jakson vaakakapinan alullepanemaa ohjelmaa Jenny+ : Terveysfasismi ( https://areena.yle.fi/1-4212331#autoplay=true ). Hienoa, että Jenny on Ylen kanssa tuottamassa maailmaan näkökulmaa siitä miten meidän kulttuurimme suhtautuu läskeihin. Tartuin tähän, koska se kosketti minua syvästi ja koska olen muuttunut entinen läski.

Tunteet. Mihin niitä pakenisi? Milloin voisi katsoa itseään peiliin ja sanoa, että on tyytyväinen itseensä? Milloin voisi jättää toisten kommentit vähemmälle huomiolle? Toisin sanoen milloin on riittävä??? Kovettamalla itsensä tai hyväksymällä toisten totuuden tai sallimalla heidän kylmät ja ajattelemattomat kommenttinsa emme voi maailmaa muuttaa. Muutoksen on lähdettävä asenteesta, että suvaitsemme ja ymmärrämme ilmiöitä ja ihmistä paremmin. Ymmärrämme, että ihminen ei ole pelkästään ulkoisten osiensa summa vaan paljon enemmän ja paljon monimutkaisempi kuin voimme tässä ja nyt käsittää.

Minä entinen ylipainoinen, olen saanut kokea monet ”ilkeät” kommentit ja eristämisen. Olen uskonut kuvat joita toiset ovat muodostaneet minusta. Uskoin olevani arvoton, huono, laiska, kelvoton. Uskoin jopa sen, että tämä kuka minun sanottiin ja uskoteltiin olevan koskisi kaikkia elämäni alueita. Olin siis samalla tyhmä ja huono ihminen, enkä suoriutunut tehtävistäni. Itsetuntoni joka oli jo muutenkin heikko pisti minut syöksykierteeseen ja melkein itsemurhan partaalle aikanaan. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja niin kävi minullekin. Tie ylöspäin alkoi jossain vaiheessa elämää ja kokonaisvaltainen muutos käynnistyi.

Syvällä sisimmässäni olen varmasti kantanut tuota pientä tyttöä, joka, ei koskaan ollut tarpeeksi, joka oli laska tai saamaton, kömpelö, ruma…… Muutos tuli ensin ulkoisesti ja myöhemmin sisäisesti. Ulkoisen muutoksen saavuttaminen on tietysti ollut prosessi ja maratoni jo yksinään, mutta sisäinen työ se vasta on vaatinut ponnistuksia jos mikä. Kyse on omien vahvuuksien tunistamisesta ja asenoitumisesta siihen, että tekee elämästään itsensä näköisen oli se sitten millainen tahansa. Tahdon ja muuttumisen on lähdettävä sisältäpäin jos ollenkaan.

Ylipainoisille huomautellaan ja muistutetaan enemmän kuin taarpeeksi siitä mikä riski he ovat yhteiskunnalle ja kuinka he eivät ymmärrä saavansa sairauksia. Harva ylipainoinen on todellakaan tyhmä ja tietämätön siitä riskistä jota osa kantaa geeniensä mukana tai elämänvalintojensa tai vanhempiensa valinnan vuoksi. KYLLÄ ylipainoinen tietää ja tiedostaa, ei läskiys tee ihmistä tyhmemmäksi. Kyse on valinnoista ja toisinaan ne eivät ole edes omia valintoja vaan DNA:n tai lapsuusajan perheen valintoja. Miksi siis yritämme syyllistää ja sanoa ylipainoiselle, että he ovat jotenkin tyhmiä tai tietämättömiä??

Mitä olen siis oppinut itsestäni? Mitä olen oppinut ihmisestä? Olen oppinut arvostamaan omaa kykyäni hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Olen oppinut arvostamaan terveyttä ja pieniä asioita itsessäni, kuten kauniita silmiäni, joiden hyväksyvä katse tavoittaa toivottavasti jokaisen joka niitä etsii. Olen oppinut arvostamaan kaikkia niitä jotka hyväksyvät minut ehdoitta, virheineen kaikkineen.

Toisaalta olen oppinut myös selviämään yksin maailmassa jossa vain ulkoinen tuntuu olevan arvostettua. Olen oppinut olemaan skeptinen kaikkia sellaisia kohtaan jotka ovat liian hyviä ollakseen totta. Kyllä minä heitä rakastan veljinä ja sisarina, mutta en lähesty heitä sillä tiedän heidän kalkkaromaisen sisälmyksensä olevan liikaa minun käsityskyvylleni. Aina tällaisia kalkkaroita ei voi välttää ja he jättävät elämään syviä arpia ja kysymyksiä siitä kuinka joku voi vihata sillä tavoin toista. Eikö lopulta meidän tarkoituksemme ole elää ja oppia itsestämme ja toisistamme? Eikö elämän tarkoitus ole pystyä elämään sovussa näkökulmaeroista huolimatta? Eikö suvaitsevaisuus ole ihmisyyden mitta?

Rakastavasti entinen läski, joka rakastui itseensä ja oppi elämään omaa elämää periaatteella live and let live.

BMI 26,37 ei täydellinen mutta onnellinen.

 

Alkuliman tanssi

(Shamaanin kuvaus parantamisesta metaforisesti.)

Valo ja vesi meressäni
sekoittuvat
muodostaen värejä ja plasmaa,
elämän alkulimaa.

DNA:n ja kaikki solut
kehoni rakennuspalikat
olivat rempallaan.
Käskin alkulimaa kehoa korjaamaan.

Luoja minussa alkoi väreillä
parantamisen hyräilyä.
Hyräily tuntui värinänä kehoni
kaikissa soluissa.

Luoja minussa hyräili keholleni
ja käski sen korjata sen mikä oli epäkunnossa,
poistaa sen mikä ei enää palvellut.

Minä ja luoja minussa
tanssimme tätä alkuliman tanssia.

Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

Myötätuntomme kehittyy ja hienosäätää itseään

Myötätunto itseä kohtaan on ”salakavala” ja moneen kerrokseen hajonnut, se on kuin rikkoutunut levy. Kun korjaat yhden osan voit pian huomata, että toinen kohta on rikki. Myötätunto koostuu opitusta ja perityistä osista ja suurelta osalta syyllisyydestä. Jos syyllisyys ja niin sanottu omatunto ei kolkuta sisältäpäin niin sittten se tullaan kertomaan sinulle ulkopuolelta. Myötätunto on ihmiskunnassa rikki. Me emme osaa olla myötätuntoisia itseämme kohtaan, joten me emme löydä pientäkään myötätuntoa edes vähimmässä määrin toisia kohtaan. Me kyllä saatamme sanallisesti surkutella jonkun kohtaloa, mutta emme tee mitään koska koemme itse jäävämme paitsi tai jotenkin vähemälle. Nythän meille on juuri opetettu, että meidän on osattava olla yhteinen tietoisuus ja yhteydessä ja jakaa omastamme. Kolikko hakee taas tasapainoa, joten on osattava asettaa rajoja. Vaikka sattuu sanoa että ei nyt, en kerkiä tai en voi. On osattava asettaa raja, mihin näissä fyysisen maailman rajoissa kykenemme. Sitten on se ajatus, että myötätunto pannaan kiertämään, että annetaan ehkä seuraavalle teko tai materia, jota hän tarvitsee. Ajatus että olisimme teoissa/ materiassa velkaa hidastaa prosessia. Sellaisesta on päästävä yli. Myötätunto ei tunne kaupankäyntiä eikä velkaa, se syyllisyys tai sisäinen negatiivinen puhe on opittava korjaamaan itserakkaudella.

Myötätuntoinen itserakkaus on vaikea oppia ja ego johtaa usein harhaan. Harhaan johdettu itserakkaus on kuin Klonkku, se tietää vain puutteen ja omistamisen. Mitä sitten voisi tehdä ettei joudu harhaanjohdetuksi? Miten voi tietää milloin on tasapainoisessa tilassa? Tilanteita on monia ja aina on tehtävä tilannearvio ja päätös. Emme voi jälkeenpäin tuomita itseämme ja syytellä kun emme tehneet toisin tai kyllähän niin voi tehdä, mutta se ei kasvata. Kasvaminen tapahtuu vain jos muutamme rikkoutuneen osan uuteen ja ymmärrämme miten voimme toimia myötätunnossa kaikkia osapuolia kasvattavalla tavalla. Ja ymmärrys on juuri siinä että käsitämme olevamme oppimiskokemuksessa. Tuomitseminen, syyllisyys katoavat ajatuksen myötä että olemme oppimassa. Tilalle saadaan myötätunoinen anteeksiantamus, mikä on hekisen kehityksen suuri saavutus.

Mitä sitten jos olemme itse niin sanotusti puutteessa tai sairaita. Kuinka voimme olla myötätuntoisia ja oppia antamaan? Itse käsittelin tätä asiaa tänään. Ajattelin, että jos olen ihan rahaton tai fyysisesti niin sairas, etten kykene antamaan mitään, että miten sitten voisin olla myötätuntoinen. Tietysti olen myötätunnossa itselleni ja teen parhaani, että selviän tässä fyysisessä todellisuudessa niin hyvin kuin osaan, mutta jotta yhtälö olisi paremmin toimiva on minun kenties opittava sanomaan, että tarvitsen joskus apua. Minun ei tarvitse selvitä aina yksin. Yksinelävä tai yksinhuoltaja on selviytyjä ja sellaista pidetään hienona ominaisuutena ainakin Suomessa, missä selviäminen on aina ollut osa elämää. Erityisesti naisilla on taito olla sitkeitä ja taipumattomia, miestä ei tarvita, sillä me kykenemme oppimaan ja kestämään mitä vain. Toisten poissaolosta tulee niin arkipäiväinen kokemus, että apua ei viitsi pyytää, eli luokitsee itsensä myötätunnon ulkopuolelle. Ei näe itseään avun saamisen arvoisena, eikä edes tiedä tulisiko kukaan apuun siinä mitä tarvitsee tietää tai mihin tapahtumaan tarvitsee kenties apua. Tietoisena työnnämme mahdollisuuden apuun pois koska, se ei ole ollut ennenkään vahvojen ja yksinelävien käytössä. Vähättelemme siis myötätuntoa, koska meidät on opetettu siihen että meidän ei tulisi valittaa puutetta. Emme häpeä, vaan olemme syyllistettyjä (ohjelmoituja/kasvatettuja) siihen että avunpyytäminen on heikkouden osoittamista. Usein apua ei edes ajatella elämän suuriin asioihin vaan yksinkertaisiin arkisiin asioihin, käytännnön asioihin. Pyyntö voimaantumiseen lähtee pienen osan voimautumiskokemuksesta / onnistumisista. Tämä pätee myös esimerkiksi kuntoutuville (fyysinen tai psyykkinen). Terapautin tai hoitavan lääkärin ei ole tarkoitus tehdä työtä toisen puolesta tai saati sitten antaa vastauksia toiselle. Myötätunto lähtee oikeasta eettisestä suhtatumisesta, että päänavauksella ihminen jatkaa kuntoutumista ja pienellä kannustamisella hän jaksaa olla motivoitunut jatkamaan kehitystään. Näin on kaikessa elämässä. Empatia /myötätunto ja ammatillinen etiikka kutovat turvaverkon toisella kasvaa sellaiseksi kuin hänen on tarkoitettu kasvaa.

Kuten niin monesti olen kirjoittanut muistutan siis siitä, että oppimisemme ja kasvumme laajenee sisältä ulospäin. Aivan kuten lapsen kehityskin edeten karkeasta hienoon, keskeltä ääripäihin olemme etenemässä ihmiskunnan kehityksessä hienosäätövaiheeseen, missä työ keskittyy yksilön ratkaisuihin ja hienosäätöihin. Kulttuuristen diversiteettien (keiton mausteiden) alueelliseen sopeuttamiseen ja ymmärrykseen siitä, että ”kokeemme” on tarkoitus ollakin koe. Eri ”koeputket” tuottavat eri tuloksia, joiden myötä opimme taas näkemään mikä toimii ja mikä ei. Yhteistoiminta eri kulttuurien vuoropuheluna on juuri tämän vuoksi ensiarvoisen tärkeää. Tarkoituksena Luojalla ei ole lisätä alueellista eriarvoisuutta vaan saada meille mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten valita tulevaisuuden uusi kehityssuunta, se mikä palvelee parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten hyvää. Kaikesta huolimatta voimme valita useampia koeputkia jatkokehittelyyn. Opimme siis myötätunnon työvälineellä, että diversiteetti edistää ihmisen hyvää, vaikka se näennäisesti epäonnistumisien kautta ulkoisesti näyttäisikin toimivan toisin.

Joskus musiikki on kauneinta ja koko maailma

Maailma on kaunis ja toisinaan musiikin maailma vielä kauniimpi. Kauniimpi kun se mitä voit kuulla. Kuulemasi muuttuu liikkeeksi sisälläsi, väreiksi mielessäsi, tunteiden valtavaksi energiaksi. Se on kuin tuhat enekeliä syleilisi ja antaisi valoa. Siinä hetkessä ei ole ketään muuta, vain sinä ja musiikki ja kuitenkin koko universumi siinä synkronistisessa liikkeessä.

Jotkut sanovat, että musiikki tai jonkin sortin musiikki on pahasta ja että se musiikki lietsoo alhaista energiaa, sellaista mikä ei palvele omaa ja maailmankaikkeuden hyvää. Musiikki, mikä ei palvele rakkautta ei ole musiikkia. Jos kuitenkin katsomme kaikkia sävellettyjä kappaleita maailmassa, ovat ne olleet rakkautta säveltäjälle ja sanoittajalle, ovat ne olleet totuus ja tunnelilmaisu siitä mitä se tai ne ihmiset kokevat. Emme siis voi sanoa, että jokin musiikki ei olisi rakkauden ilmausta. Voimme vain todeta, että jokin  tuntuu tai saa meidät tuntemaan epämukavuutta tai ahdistusta. Voimme tunteillamme tietää, että tämä tietty kappale tai tyylilaji ei sovi meidän kokemukseemme rakkauden ilmaisusta. Tietty musiikki voi siis todellakin laskea energiaasi tai tuoda tunteita vihasta tai ahdistusta. Ei ole yhdentekevää mitä kuuntelemme ja mitä sallimme korviimme. Emme silti voi tuomita tai sanoa, että jokin on huonoa rakkaudetonta musiikkia ja alentaa energiaa yleistettävästi. Sellaista asiaa kuin yleistys pitäisi varoa. Mikä palvelee toista ei palvele toista. Suvaisevampia voimme opetella olemaan. Ymmärtää että kaikki luova on tunneilmaisua ja siksi rakkauden ilmausta. Emme  voi kieltää negatiivisia tunteitamme, emme sitä osaa itsessämme, mikä ei ole niin kaunista tai tasaista. Voimme ilmaista esimerkiksi vihaa juuri musiikin kautta paljon rakentavammin kuin suuntaamalla energiamme toisia kohti sanoin tai teoin.

Tämä kappale tuli tänään tärkeäksi minulle. Koin syvää ja hyvää tunnetta. Olin positiivinen ja rakastavampi ihminen kaikkia muita ja maapalloamme kohtaan. Koin yhteenkuuluvuutta ja rauhaa. Sain muistutuksen siitä mitä  minun tulisi tehdä seuraavaksi, sellainen pieni polku, jota en oikein ole rohjennut aloittaa, vaikka rakkaus sitä oppimista ja tekemistä kohtaan on ilmeinen.

Usein se mitä haluamme ilmenee meille juuri monissa pienissä toistuvissa asioissa ja ne saavat meidät tuntemaan rauhaa, iloa , rakkaudellista hyvää itseämme kohtaa. Niitä asiota kohti olisi opittava suuntaamaan oma purtensa. Minäkin yritän ja jotenkin se yrittäminen ei edes tunnu ihan niin vaikealta kuin ehkä kuvittelen. Salaisesti hymyilen ja mietin mistä löydän seuraavan pätkän narua tähän yhtälöön, tähän rakkauden iloon.

Ihanaa päivää teille lukijat! Muistakaa kastelle niitä haaveitanne pienillä asioilla mahdollisimman usein! Niin minäkin yritän taas, niin monen ”epäonnistuneen” vuoden jälkeen.

10.

Suruvaippa vaihtuu, muuttuu harmaasta
valkeaksi. Uusi löytyy.
Tulee vihdoin aamu kullankeltainen.
Kulkee nainen timantteja hiuksissaan ja topaaseja
vyötäisillään kuin metsän kuningatar,
tarttuu kiinni taivaankanteen ja
vetää valoa alas pimeään maahan.

Tulee sininistä vettä,
kuin valtameren syvää ja puhdistavan viileää,
siinä vedessä pyörre kuin universumi,
joka imee sateenkaaren kristalliin.

Luomisen voimasta räjähtää kristalli
tuhansiksi tai miljooniksi paloiksi meihin jokaiseen.
Jatkaa sateenkaarikristallien energia
meissä värähtelyään kuin afrikkalasen heimorummun sointi
yhdistäen neljä elementtiä täydellisyydeksi
meihin jokaiseen.

Parisuhde tulisi määritellä ihmisyyden hyvinvointia lisäävistä määritelmistä käsin

Jotain yhteenvetoa, tietoista ymmärrystä sanallisessa muodossa olen koittanut tässä muodostaa käsityksestäni ja yleisestä käsityksestämme mitä on hyvä parisuhde. Riippumatta uskonnosta, kulttuurista tai kasvatuksesta olemme varmasti kaikki yhtä mieltä siitä, että kaikissa yrityksissä määritellä parisuhteet olemme ohittaneet tarpeen olla ihmisiä. Jokainen oli sitten mies tai nainen käsittää ja tulee suhteisiin ihmisyytensä kautta. YK:n ihmisoikeudet summaavat hienolla tavalla sitä keskiötä, jonka kautta meidän tulisi lähestyä tapaamme kohdella toista suhteen syvyydestä riippumatta.

Koen, että työmme ymmärtää ja hyväksyä itsemme ja toisemme ihmisen oikeuksista käsin jää jalkoihin kohdatessaan kulttuuriset, uskonnolliset tai kasvatukselliset tavat ja arvot toimia. Taistelemme vanhempiamme vastaan, kirkkoa vastaan ja kulttuureita vastaan. Yritämme avata toisten silmiä näkemään tietynlaista julmuutta kohdata sukupuolia tai eri sukupolvia. Taomme mantrana, että meidän on opittava arvostamaan toisiamme, mutta emme käsitä että työ on tehtävä paljon konkreettisemmalla tasolla. Meidän on itse oltava määrittämässä omia suhteitamme, tehtävä niistä esimerkillisiä ja sanallistettava sitten niiden toimivuus ja hyvinvointia tukeva vaikutus. Työ ei ole hokkus pokkus nopeaa, vaan pitkäjänteistä ymmärrystä ottaa käsiteltäväksi toimimattomia ja ihmisyyttä loukkaavia arvoja ja tapoja.

Olemme tietyllä tavalla sulatusuunissa ja uuden kynnyksellä. Meidän on osattava katsoa omaa tapaa ja käsitystä avoimena ilman tuomitsevaa tai puolustelevaa näkökulmaa. http://www.ohchr.org/EN/UDHR/Pages/Language.aspx?LangID=fin Puolustelevan ja oman ”oikean/oikeutetun” tavan sijaan meidän tulisi ymmärtää YK: n julistusta ja sen ohjaavaa tapaa muodostaa parempaa maailmaa, oikeudenmukaissempaa maailmaa (ikään, rotuun, sosiaalisesta tai sukupuolesta riippumatta). Meidän ei siis tulisi lopulta määritellä niinkään egojemme kautta oikeaa, vaan laajempaa ihmisyyttä ja sen hyvinvointia tukevaa elämää.

Tietoisuutta ja kasvatusta maailmanlaajuisesti olisi voitava lisätä. Ymmärrystä siitä, että melkein kaikki maailman maat ovat allekirjoittaneet sopimuksen, minkä perimmäisenä tarkoituksena on ohjata kansallista lainsäädäntöä oikeudenmukaisuuteen ja tasavertaisuuteen. Meistä jokaisen tulisi pitää huoli siitä, että siirtäisimme julistuksen lapsille, että jokainen lukutaidosta riippumatta käsittäisi omat oikeutensa ja oppisi valvomaan oikeuksiaan.

Maailman oikeudenmukaisuudesta voimme jälleen siirtyä yksilötasoon ja siihen kuinka tärkeää on nähdä ihmisyyden kautta nouseva oikeus ja tasavertaisuus. On helppo listata terveitä ja hyvinvointia lisääviä adjektiiveja omaan määritelmäänsä, ymmärrettyään ja sisäistettyään sen mihin jokaisella pitäisi olla oikeus.

Itse listasin muutaman yleismaallisen ja itsestäänselvän periaatteen, joiden kautta on helpompi arvioida minkä tahansa suhteen hyvinvointia tukeva tai tuhoava vaikutus.

  • Tasapainoisuus
  • Luottamus
  • Yhteistyötä ja keskustelua
  • Kunnioitusta
  • Kiinnostusta ja kuuntelua
  • Läsnäoloa
  • Kompromisseja

Seuraavaksi summaisin vielä yksilön kannalta niitä ”sudenkuoppia” tai ennakko-odotuksia, joiden tuhoava vaikutus hyvinvointiin tulisi hyväksyä.

  • Käsitys siitä, että liitto on ikuinen on luomassa häpeää, estämässä kasvua, luo epäonnistumisen tunnetta, luo salasuhteita, luo huonoa vuorovaikutusta joka saattaa pahimmillaan johtaa mielenterveydellisiin ongelmiin.
  • Käsityksemme perheestä on  luomassa vastakkainasettelua ja lisää tuomitsemista. Perhe voi lisätä kontrollia ja esimerkiksi paremmuutta vs. huonommuutta toisia perheitä tai perheen sisäisesti. Perhe voi erottaa meitä toisistamme ja lisätä kateutta.
  • Naimisiin meneminen luo käsitystä miehen ja naisen rooleista, vaarantaa yksilön erillisyyttä ja voi vääristää valtasuhteita puolisoiden välillä.
  • Myös avoliitto voidaan nähdä tuhoavana jos sitä ei oteta tarkastelun alle. Avoliiton voi nähdä olevan liian löyhä sidos, jossa vapaus voi johtaa yhteisten pelisääntöjen puutteeseen, sitoutumattomuuteen ja siten lopulta liian yksilökeskeiseen elämään, jossa ei nähdä enää yhdessä elämisen hyötyä eikä siten voida käsittää liiton enää antavan hyvinvointia.
  • Avoliitto kuten avioliittokin voi päätyä kulissiliitoksi, jossa ollaan yhdessä turvallisuuden vuoksi. Turvallisuus estää saavuttamasta kasvupotentiaalia.
  • Parisuhteessa käytettävät roolit vaativat myös jatkuvaa tarkastelua. On uskallettava mennä epämukavuusalueille, puolison on uskallettava antaa toiselle mahdollisuus kokeilla

Vain koska kaikissa suhteidemme nykyaikaisissa malleissa on negatiivisia puolia, ei meidän tulisi pelätä tai kuvitella, että toistamme vanhempiemme tai sukumme tapaa, vaan meidän tulisi ymmärtää, että voimme tietoisesti työstää negatiivisten toimintamallien tai skenaarionden toteutumista. Meidän on vain oltava aktiivisia ja nähtävä kuinka aiemmin tietty käytös on luonut tietyn lopputuleman. Voimme välttää vanhan toistamisen keskittymällä tekemään toisin. Meidän ei tarvitse olla uhreja, mutta meidän on hyväksyttävä tarpeemme muuttaa käytöstä ja toimintaa, jotta tulevaisuutemme voisi muodostua hyvinvointia tukevaksi ja negatiivisuudesta vapaaksi.

Meitä ei ole luotu epäonnistumaan. Epäonnistuminenkin on vain tapa nähdä asia. Kyse on tyytymättömyydestä niihin seurauksiin ja kehityskulkuun, jonka itse itsellemme luomme. Meidän on oltava aktiivisia jotta vältämme negatiivisen uhri-asenteen ja lopulta meillä on oltava tahto muuttaa maailmaa.

Kuten aina, koen että tämä artikkeli olisi voinut olla syväluotaavampi. Pintaraapaisuna toivon sen edistävän keskustelua siitä mihin me energiamme todella keskitämme ja kuinka toivomme tulevaisuteemme ihmisten voivan. Me yhteisesti olemme luomassa ja opettamassa, kirjoittamassa uudenlaista hyvinvointia.