Pulling the right strings

It’s Guitar, I admit or the bass…. Seriously I was low with what happened last night. Disappointment is understatement. So morning started with good sounds, with uplift.

I believe that what we, you, they are sharing is meant to be so. If we cannot comprehend or translate something, it is not meant for us or it is not the correct time to receive that message. Sometimes this can be very frustrating or disappointing, like it was for me last night. But I must grow through it as they say, not grow around it, but simply through it. I will not learn the lesson if I only accept one part or some part of it. Sometimes it is not what I did, but what someone else did or didn’t. So I must also learn to see the big picture. I must learn to be patient and forgiving. We are all connected. There is no right way or only my way. There is the correct way, and a way both parties or whoever is involved can accept. It is most often the middle way, that we must walk. To give up on your perfect and narrow-minded perception, to walk half-way to meet the other person or the situation. The fight is not the solution. The negotiation is. We can only form a new perception through valid argument, which we are comfortable enough to accept. The transformation is a slow process and also very private process, that cannot be rushed.

So give time to your own formation and transformation.

Lovely weekend to you all! Yours loving sister Titta Hannele

I am who I am

Today is a day on feelings and music. As so often feelings surface no matter what goes around. Sometimes feelings feel mine and quite often they feel they are not mine. Feelings of the collective consciousness. I feel the sadness and sorrow of someone else. It feels deep within and I take it as my own. It feels difficult to live with my family, when I cannot explain the reasons why some feelings surface. Feelings come and go fast so I don’t try to interpret them anymore.

Sometimes they seem to attach to my memories. The sad days like birthdays or wedding anniversaries. What can you do? Why should I try to push them away? They are part of me and part of my history. (Yes I know he’s been dead for 4 years already, but he is still my husband and a father of my children). Every-time that I look at them and their red hair, it reminds me of him, so how could I push aside something that lives beside me all the time? How much do we insist someone to push the sorrow away, because it seem inconvenient for us? We feel discomfort. We don’t want to face their weakness. We don’t know how to comfort.

We think they must have lost their mind for grieving so long. They must be mentally ill. Are they or are they only trying to keep the loved one appropriately in their life. They are widows. They will always be widow. This is part of them, like the children they gave birth to. There is empty place wherever they go. There is a social wall no matter what they are doing. They are trying to function like nothing ever happened, but that is very tiring. The social circles won’t stay the same. It is like a divorce had happened, but worse. They (widow) feel exclusion. They don’t know what to say, are they making others feel discomfort. No matter how hard they try to talk everything else than him or his death. The are keeping up with the news, and they are trying to find new things to learn and study. They are very happy about their progress in spiritual awakening. They would want to tell others about that experience. So they are  trying to say it with music or poems or through their own experience. They are seeking groups and people alike. The take steps alone and uncertain, but they know they cannot return. There is no such thing as old home. So they ride a long road to somewhere, where there would be sunshine again.

Sometimes days pass with joy and laughter, but sometimes days are more sad and filled with tears. They are trying to bury their heads from the public eyes, even though they are proud they are capable to cry and feel feelings. They have pushed through the hardest times already. So they continue and try to see the better future for their family. At least their children have much to look forward and that makes them very happy.

So the songs play at the back round to make the day. Maybe they will tell their story or climbs of their feelings or their energies they brought with them today.

1st one was a song from Dire Straits. This cover is a Capella. It was dear to me back in 2014. When I was grieving a lot more.

2nd on is from my youth. This song has depth that I cannot explain. It is like a heart vibe or something.

3rd one is a part or the lyrics from Yentl. Love BS’s voice. Love also the movie.

I've wanted the shadows,
I don't anymore.
No matter what happens,
I won't anymore.
I've run from the sunlight -
Afraid it saw too much.
The moon had the one light
I bathed in -
I walked in.
I held in my feelings
And closed ev'ry door.
No matter what happens.
I can't anymore.

There's someone who must hear
The words I've never spoken.
Tonight if he were here
My silence would be broken.
.....
The same heart that tells me
To see myself -
To free myself -
To be myself at last!

For too many mornings
 The curtains were drawn.
It's time they were opened
To welcome the dawn.
......
lyrics Alan & Marilyn Bergman
Yentl

Hopefully you people are enjoying your weekend. It has been lovely weather here, so I had a long walk in Helsinki city Center to see places which were connected to Tove Jansson (creator of Moomin characters). It was a lovely walk and we had a good time with my daughter and I.

Yours, Titta Hannele

Relationship with Holy trinity

Söderskär

kryptinen ”runo”

Word games in multiple meanings and multiple languages. HARD to read and understand with your eyes and ears, but if you follow the Holy Spirit and ask the meaning, it will be revealed to you as it is meant to. Not everyone will get the same reply from The Spirit because of their part in this big whakaari, but that is the plan. When they say trust the plan, this is what they mean. If we all said exact same lines, that would only be te korero ano, and that would not serve te whakaaro o.

So we continue our combat to become nation céleste. The unity, means more that what you currently think it means. It would be good idea to expand the picture. It says in the Bible that God’s Kingdom has no borders. It does! Think about that for a moment. What you should consider is that we have our cultural differences, our countries our physical borders, but that doesn’t mean we couldn’t be in God’s Kingdom if we understood the true meaning of it (the heaven on earth). It is how we make what we make and how we stop the separation from happening that COUNTS.

MUCH LOVE AND SUNDAY BLESSINGS from your loving sister TittaHannele

 

Me wannabeet

Miten me wannabe kansa voimme olla sinut sen kanssa, että haluamme kirjoittaa, luoda, ilmaista tai tehdä jotain? Miten voimme olla intohimoisia ja onnellisia pelkästä ajatuksesta, että saamme ilmastua jotain ilman sen suurempaa tarvetta yrittää olla wannabe? Kuinka ristiriitaista onkaan luoda luovia asioista ja olla ajattelematta tai toivomatta wannabe kansan kiihkolla ratsastavansa suosion huippua?

Ajatus on outo wannabe kansalle, selfie postauksien ja wannabe kirjoitusten täyttämässä maailmassa. On aivan mahdotonta ymmärtää, että luominen ja suosio olisivat jotenkin erillään toisistaan. Jos kurkistamme luomisen intohimoon, sen sykkivään ytimeen, voimme käsittää, että luova ilmentymä tai ilmaisu on jo palkinto. Suurin nautinto itselle on osata ilmaista luovasti se mikä kasvoi sisältä ulospäin nopeasti tai hitaasti. Oli synnyttäminen sitten suurta tuskaa tai puhdasta euforiaa nopeassa sykkeessä on paras palkinto oivallus, tai värien sinfonia tai sanojen leikki sonetissa. On vain lisäarvo saavuttaa omalle intohimolleen kunniaa ja suosiota. On iloa iloita siitä, että toinenkin iloitsee ja saa tai saavuttaa jotain itselleen.

Me wannabe kansa olemme luovuudessamme unohtaneet, luovuuden osana rakkaudellista ilmausta. Me wannabeet olemme opetelleet luomaan egon tahdosta, halusta ja pakottamisesta, markkinatalouden ja suosion kalastelun laeista käsin. Me wannabeet olemme tyytyneet vain laihaan lohtuun ilmentää luovuuttamme. Olemme unohtaneet ilon itsellemme ja tarkoituksen luovuudessa. Me itseemme tyytymättömät wannabeet olemme kuvitelleet voivamme hallita ja kahlita luovuutta palvelemaan markkinataloutta ja materiaa. Me olemme egoillamme kaventaneet rakkaudellista luomista ja siten tuhonneet ymmärrystä luovuuden todellisesta luonteesta monen sukupolven ajan.

Me wannabeet tahdomme musiikkia ja taidetta, mikä on jo jollain tavalla valmiiksi pureskeltua ja gategorioitua. Tahdomme olla wannabe kuluttajia ja tietää mihin rahojamme kulutamme. Me emme uskaltaudu investoimaan epävarmoihin luoviin hulluihin. Kaikki on wannabe totuutta ja valmiiksi pureskeltua, kiiltävää ja ennalta arvattavaa.

Onko maailmassa vielä olemassa, jossain universumin reunalla kenties laji, joka luo pelkästä rakkaudesta? Onko mahdollista oppia ymmärtämään luovuutta sillä vanhalla rakkaudellisella tavalla? Voisko meidän silmiä avata, että pääsisimme tästä wannabe kirouksesta?

Inspiraatio tähän kirjoitukseen lähti POTF: Carnival of Rust kappaleesta

Kiitos heille inspiraatiosta!

12.

Ihan vaan luomisen ilosta tai….

Kolme yhdistyi yhdeksi. Syntyi tarina pieni, sydämen siemen jaettavaksi. Tarinan voisi aloittaa sanoilla olipa kerran jos toisenkin. Tarinassa on laivoja ja miehiä laivan kannella. On myrsky ja seesteisyys ja luottamus. On myös pelko ja epätoivo syytöksineen. Ihmisen tarve saada syyllinen ja tuomita. Näistä aineksista syntyi mieleeni pieni tarina.

Laiva, jonka mukana Joona matkusti laivalla oli laiva, joka joutui niin rajuun myrskyyn, että laiva oli upota. Miehet laivalla rukoilivat ja pyysivät Jumalaa osoittamaan syyllisen myrskyyn, jotta he voisivat uhrata tämän syyllisen. Syyllinen löytyikin ja hänet uhrattiin merelle. Meri tyyntyi ja miehet pääsivät turvallisesti perille satamaan.

Satamaan pääsy ei kuitenkaan ollut kiinni yhdestä ja hänen syyllisyydestään tai syyttömyydestään, vaan uskosta ja sen puhtaudesta. Kyse oli jokaisen synneistä ja tosiasian tunnustamisesta, että meissä kaikissa elää vajavainen, epätäydellinen ihminen. Hädän hetkellä olemme valmiita tunnustamaan omat vajavuutemme tai syytämään kaiken syyn yhden niskoille. Kyse on siis siitä olemmeko aitoja vai tekopyhiä. Otammeko vastuuta omasta spirituaalisesta kehityksestämme vai sysäämmekö kaiken vastuun papeille, oppineille tai lain tuomareille? Näemmekö lopulta pedon sisällämme, sen pedon, joka on valmis uhraamaan kaiken säilyäkseen hengissä.

Kun ihminen on kokenut ja kehittynyt spirituaalisesti tiettyyn vaiheeseen, on hänen paljon helpompi nähdä ja ymmärtää näennäinen uhraus (kuolema tai menetys) kuin sellaisen jolla ei ole kosketuspintaa minkäänlaiseen raadollisuuteen elämässä. Lumpeet silmillä voi tietty elää elämänsä läpi, mutta sellaisen elämän on turha kuvitella tuovan kovin paljon henkistä kehitystä. Pedon tarkoitus sisällämme on siis osoittaa kehityksemme tarve ja puutteelliset spirituaaliset taidot ei niinkään sitä mihin pitäisi pyrkiä.

Mikä merkitys on sitten laivalla? Onko laiva vain näennäisesti kannatteleva suurempi osa meitä vai onko se spirituaalinen osa meitä? Voisiko laiva olla rakkauden laiva, johon meillä on kosketus ja yhteys vaikka emme sitä tunnusta tai näe jalkojemme alla? Itse näen asian näin. Rakkauden laiva on Jumala/Universumi, joka kyllä kannattaa meitä määränpäähän myrskyjenkin läpi kunhan osaamme olla aitoja tekopyhyyden ja syyttelyn tai syyllisen etsimisen sijaan. Laiva on annettu meille, jotta meillä kaikilla olisi mahdollisuus auttaa ja edistää satamaan pääsyä. Matka on yhteinen ja vain yhdessä voimme kulkea merimatkamme perille.

Lähteet/inspiraatio: Raamattu Joonan kirja 1, INXS Devil inside, Love Boat-tunnussävelmä Paul Williams & Charles Fox

Toivon kaikille hyvää alkanutta vuotta 2018! Pitäkäämme silmät avoimina ja käsi luottamuksen kädessä!

Valopää viesti vuoden lopuksi

 Kuuletko ääneni, kirjoituksissani? Liikummeko samoilla aalloilla vai olenko kaukaisen galaksin kala? Tuijotatko iltaisin hymyhuuliani ja suolaisia kyyneleitä joita vuodatan milloin ilon, milloin surun vuoksi? Ymmärrätkö todella sitä mistä tulen ja kuka olen? Ymmärrätkö itse itseäsi vai ymmärrätkö itseäsi vain minun kauttani?

Voitko käsittää, että minä olen minä ja sinä sinä, vaikka olemme sidotut toisiimme, vaikka olemme sidotut koko maailmaan? Pelottaako ja turhauttaako tämä sinua, kuten minua toisinaan? Haluasitko katsella tähtiä ja työntää toiset pois kuin sanoen, että antakaa hetki hengähtää, antakaa minun olla oma itseni. Älkää vaatiko tai olko niin avuttomia. Tahtoisitko joskus huutaa, että katsokaa itse, oppikaa itse? Kuitenkin heti palaten kuin rakastava isä tai äiti heidän luokseen myötätuntoisesti pitämään kädestä kun maailma on musta ja vaikea käsittää.

Vaikka me marssimme omaa tietämme, on meidän siunauksemme ja taakkamme paljon meitä suurempi. Universumin lapsina, emme pääse pakoon tuota ”taakkaa”, mutta voimme tehdä siitä siedettävämmän. Me voimme ja osaamme, me olemme luojia. Me olemme myötätunnossamme samankaltaisia. Vaikka toisinaan näyttääkin, että joku meistä kulkee enemmän varjoissaan kuin valossaan, uskomatta todeksi tai kykenemättä pudottamaan varjojen viittaa maan tomuun.

Voisitko kuvitella ja luoda todeksi sen hyvän jota olet jo niin kauan yrittänyt luoda todeksi? Voisiko ensi vuodesta vihdoin tulla se valon vuosi vai haluatko kulkea musta viitta ylläsi? Luuletko, että musta viitta on sinun taakkasi, yksin sinun? Luuletko, ettemme me muut osaa? Luuletko, että maailma vielä tänäkin päivänä kaipaa dualiteettia ja separaatiota vai oletko valmiimpi näkemään kauneutta ja positiivisuutta myös itsessäsi? Pystytkö arvostamaan köyhää ja rikasta yhtä paljon? Pystytkö rakastamaan maan raiskaajaa kuten kukkaisihmisiä, joille Äiti maa on yksi jumala? Uskotko positiivisiin rukouksiin/meditaatioon vai vain rahan ja ahneuden ja itseriittoisuuden sanelemaan oikeutukseen kahmia ja haalia valtaa ja rikkautta harvoille?

Oletko yö vai päivä omassa elämässäsi? Ymmärrätkö todella, että minä en ole sinä vaikka olemmekin yhtä? Ymmärrätkö, että minulle on tärkeää, luonto ja sen jumaluus? Ymmärrätkö, että minulle on tärkeämpää lasten, kaikkien maailman lasten, tulevaisuus kuin oma hetkellinen eläminen loistossa? Ymmärrätkö, että näennäinen uhraus ei ole uhraus vaan suuri voitto koko ihmiskunnalla ja maapallolle? Mitä jätät jälkeesi? Mihin piirrät merkkisi? Oletko siitä ylpeä, voivatko lapsesi olla sinusta ylpeitä? Oletko ylpeä pienistä päätöksistäsi, joilla muutat maailmaa, vai kuvitteletko, että maailmaa muutetaan vain suurilla teoilla ja suurilla ratkaisuilla?

Miten asetat sanasi minulle ja toisille? Onko yhdentekevää miten käytät sanoja? Onko iva ja pelleily tapa sanoa, että sisälläsi on vai surullinen leijona? Vai oletko todella se rohkea kullanhohtoinen leijona, joka uskaltaa puolustaa maan lapsia? Millä keinoilla, hyvällä vai pahalla johdat joukkoja? Piirrätkö karttaan vain uusia rajoja ja pystytät aitoja vai osaatko käyttää univerumin voimia?

Ihmisyys tuo paljon vastuuta. Me emme voi vain katsoa sivusta. Teemme siis parhaamme kun yhdistämme voimamme. Rakkauden sateekaareksi, valoksi ja sädekehäksi. Siunauksia ja valoa tulevaan!

Teidän nöyrä palvelijanne Hannele Valopää

Tarve sekoittaa ja sekoilla ja sanoilla hämmentää

Joulu ja musiikki. Mikä olisikaan täydellisempää. Makuja on monia ja kaikkien makuun löytyy jotain. Toisinaan melodia on se mikä ratkaisee, toisinaan sanoitukset ja toisinaan kokonaisuus. Kaikki tavat palvelevat meidän tietoisuutemme tarkoitusta.

Toisinaan mieli pyytää ja fyysinen seuraa mukana. Toisinaan fyysinen pyytää, jotta mieli saavuttaisi jotain. Jumissa tai ei. Vapaassa pudotuksessa tai leijumassa jossain. Olisinpa fakiiri tai taikuri, jotta saavuttaisin jonkinlaisen keskitien. Voisinpa sysätä sivuun tämän fyysisen ja vaatimukset mielestä. Voisinpa juurtua kuin tuon laulun puu ja olla hiljaa luodolla ja antaa myrskyn tuivertaa oksiani. Taipuisin vaan en taittuisi. Olisin vahva ja kenties viisaskin toisinaan.

Fyysinen olemus huutaa, fyysinen tietää mitä tietää. Miksi fyysinen elää eri aikaa? Miksi minun on tiedettävä ja tunnettava? Kärventäisin kehoni, tekisin testit ja olisin hetken sovussa itseni kanssa. Kävisin tietäjällä ja lääkärillä. Olisin siisti ja puhdas. Olisin neitsyt Maria ja Joosef. Olisin 4.

Voi L-U-O-J-A!! Ota tai jätä, mut ei enää tätä. Fyysinen on liikaa, puoletkin riittäis. Anna vanhan kehon lahota paikoilleen, ei, eihän se vielä vasta 27 tai jotain. Sitä on kaksi niin kuin vaaka ja neitsyt tai jotain. Ehkä sateenkaaren tuolla puolen todellisuuden.

Itke tai naura voi jumalauta. Räjäytä pankki! Anna mennä!….. Nyt lähti lapasesta, olihan tämä tietty tiedossa sillä STT:kin sen vahvisti, otetaan siis iisisti. Ei räjäytetä pankkia, ei tankkia, ei tietoisuutta ei edes hirsipuuta.

Tajuamatta tai tajunnassa, työstän ja työnnän todellissuusrajoja. Kirjoitan ja puhun outoja ihan tarkoituksella. Ei pidä lukea rivejä vaan rivien välejä. Ei pidä ymmmärtää vaan sukeltaa ja uskaltaa. Ehkä vuosi 2018 tuo tulosta ja faksi laulaa taas tai sitten NO.

EI VAKAVAA! EI MUKAVAA! Mut tukka takana ja elämä edessä kohti uusia syvänteitä. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!