Helsinkipäivä 12/6/18

Helsingin syntymäpäivä ja mieheni nimipäivä. Päivä jota on aina vietetty Helsingin tapahtumissa, milloin missäkin. Tänään lähdin katsomaan Uspenskin katedraalia. (https://hos.fi/kirkot/uspenskin-katedraali/) Kirkkoa remontoidaan, mutta siitä huolimatta ensikertaa sisällä käyminen teki vaikutuksen. Enemmän kokemus oli hengellinen, kuin pyhäinjäännösten tai ikonien ”palvomista”. Ikonit ja maalaukset olivat kyllä vaikuttavia. Oma ”suosikki” oli Neitsyt Marian kuva.

Kirkolta kuljin ratikalla Töölööseen. Matka kulki Meilahden arboretumin kautta. Ruusutarha oli hieman ylikukkinut, mutta muuten puisto puineen on vierailemisen arvoinen. Ihanaa rauhaa ja linnunlaulua keskellä kaupunkia. (Johannesbergintie 7. Open 24 hours). Siitä jalkaisin Kupunginmuseon liepeille. Sekosin nimittäin museossa ja paikassa, minne piti mennä. Kaupunginmuseo oli tyhjä mutta pihalla oli veikeä veistos. Galleriassa tuo teekannu aiheinen. Siitä sitten pitkä kävely Kuusisaareen Didrichenin museoon ( https://www.didrichsenmuseum.fi/eng/). Tänään Helsinkipäivän kunniaksi pääsi sisään ilmaiseksi ja sai patsaskiertueen. Talo ja patsaskokoelma ovat vierailun arvoiset. Sisällä oli näyttely Svenn Tennin suunnittelijasta Josef Frankista ja Estrid Ericsoninsta. Muotoilu ja historia ja arkkitehtuuri. Kolme kärpästä yhdellä iskulla. Mainio juttu. Paikalle pääsee myös omalla venellä tai yhteysveneellä. Rantaa saa käyttää uimiseen, tosin opas sanoi, että levää tulee nopeasti jos vedet lämpenevät.

Aamu oli pilvinen ja mutta jo katedraalille päästyä ilma oli kirkastunut joten päivä on ollut mitä mainioin ulkoiluun ja taiteen ja arkkitehtuurin katseluun. Ei tietenkään sovi unohtaa kauniita merimaisemia. Nyt kun vene on vesillä, niin ehkä sitä sinne vesillekin joku päivä voisi lähteä. Kiitos taas kerran isille, että hän sen veneen vesille laittoi.

Nyt iltapäivää rauhallisesti ottaen täällä musiikin keskellä. Hyvää päivää ja siunauksia teille kaikille!

Teidän sisarenne Titta Hannele

 

Sisäinen Rauha ja hyvän huomioiminen toisessa

Hyvä Ihminen tuo toisissa esiin hyvää.

Kaiken keskellä, vaikka omassa elämässä olisi pieniä tai isoja kupruja, on hyvä muistaa se, että sitä omaa pahaa oloaan ei tulisi kaataa ulos toisille. Kun sen oman hikisen päivän keskellä tai lopussa keskittyy hetkeksi toiseen ihmiseen ja sanoo jotain mukavaa, voi saada itselleenkin jotain. Ainakin hyvän mielen siitä, että huomasi toisen ihmisen ja hänen olemassaolonsa. Kenties se toinenkin vastaa jotenkin. Ehkä hymyllä, ehkä käden kosketuksella ehkä kyynelsilmin, sinun huomaavaisuudestasi. Hyvä lisää hyvää. Tuottaessamme maailmaan enemmän hyvää ja positiivista, tuomme sitä lopulta vääjäämättä myös lähemmäksi itseämme.

Ole sellainen ihminen, jollaisen haluat kohdata.

Jos olet kiukkuava ja oikeutta etsivä. Jos olet se, joka ei näe hyvää missään tai saa sanotuksi vain katkeria sanoja, voi olla, että saat vastaasi sitä samaa. Jos toiset ovat aina väärässä tai tekevät asiat väärin, eivät ymmärrä sinua tai ovat sinua vastaan, voi olla että olet omalla toiminnallasi edesauttanut tilanteen syntymistä. Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan. Jos odottaa toisilta hyvää käytöstä, mutta ei itse suostu käyttäytymään mallikkaasti ja toista kunnioittavasti, voi olla vaikea saada rakentaa keskustelua aikaan. Negatiivinen energia meissä vetää puoleensa negatiivista, mitä enemmän me sitä omistamme sen enemmän me sitä houkutamme. Jos siis kuprujen keskellä osaat edes hetkeksi kääntää positiivisuuden kaiutinta kovemmalle, tee se!

Minä anna teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.

Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. (Joh 14:27)

Olkaamme siis rauhana maailmalle. Olkaamme esimerkillisiä ystävällisyydessä ja rauhassa, kulkiessamme kivikkoisia polkuja. Jos toiset eivät voi hyväksyä teidän rauhaanne, kääntykää pois. Kulkekaa hitaasti perääntyen pois. Mikään ei ole niin arvokasta kuin rauhallinen ihminen, joka osaa kohdata elämän vaikean hetken tai vaikean ihmisen rauhallisena. Hänen rauhansa on voimakkaampi myrsykyä. Hänen rauhansa voi olla se energia, joka avaa diplomatian ovet uudelle.

On eri asia toivottaa rauhaa kuin olla rauhallinen. Toinen on ulkoinen toinen sisäinen. Tärkeää on sisäinen rauha, vain sillä on lopulta merkitystä, sillä se rauha rakentaa kaiken sen mitä koet ulkoisessa maailmassa.

Tarvitsin itse tätä puhetta, joten ajattelin, että ehkä joku toinenkin voisi tarvita. Rauha tulkoon teille ja tuokoon teille menestyksen toimissanne.

Teidän rakastava siskonne Titta Hannele

Joku paikka missä olla

Ge mej en plats på jorden
Inte nödvändigtvis i solen
Men ett eget fönster mot gatan
Jag kan öppna och stänga
Som jag behagar

Det är det enda jag behöver
Det är det enda
Som mitt hjärta kräver
Att jag hittar någonstans
Där jag kan välja mellan
Lugn och ro

Eva Dahlgren: En plats på Jorden

Nämä sanat tänään. Toivo, että se paikka, ei välttämättä edes auringossa, mutta oma paikka, jossa voisi saada olla. Eikö meistä jokainen kaipaa ja ansaitse omaa rauhaa, omaa tilaa ympärille? Ei sen tarvitse olla ostettua, ikuista eikä edes kovin hienoa, vaan jotain selllaista mikä tuntuu omalta ja rakkaalta.

Minun paikkani on jossain. Se paikka voi olla monessakin paikassa. Ehkä juuri muutoksen keskellä etsii sitä, mikä paikka se voisi olla. Onko jokin vanha paikka, mikä voisi tuoda rauhan? Merenranta, metsä, pellonreuna aamulla, paikka puun alla, mummola,…. Listaa voi jatkaa ja jokaisella on SE paikka. Ehkä se tärkein paikka on kuitenkin omassa sydämessä. Jos sydämen paikka on täynnä melua, turhuutta, miellyttämistä tms, voi olla kovin vaikea saada hetki itselleen ja omille ajatuksilleen. Aikaa latautua ja suunnata keskittynyt focus siihen mihin suunnata focus seuraavaksi. Pidä siis huoli omasta sydämen paikastasi ja omasta pienestä oikeudesta hiljaisuuden hetkiin. Muista tärkeät meditointihetket, rukoushetket, tyhjyyteen tuijottamisen hetket. Ihaile hetki sitä mikä on, oli se sitten kodin rauha, kaaos ja lapsien vilinä, puolison manööverit jne. Mikään ei ole ikuista, arvosta sitä kuka ja mikä sinulle on nyt ja tässä hetkessä.

Hyvää Kesäkuun alkua kaikilla! Toivoo: Titta Hannele

Hyvää viikoloppua!

En ole verbaali, mutta en ole myöskään mykkä kone. Vastatuuli on kovaa. Maailma on illuusio ja kaikki mitä on voi olla vain unta tai painajaista. Kukaan ei ole todellinen ja se, joka koittaa olla todellinen kampataan asfalttiin, sillä hän poikkeaa normista liiaksi. Jos onkin todellinen kukaan ei enää usko. Kaikillahan on jotain salattavaa ja todelliset motiivit ovat vain paljastuksen päässä. Konnia kaikki tyyni? Eikö niin? Minäkin?

Vapaa tahto, vapaa valinta. Mikään ei ikinä tule vakuuttamaan ketään. Te ette halua, joten minäkään en halua. Ollaan patissa ja pysytään siellä hamaan tulevaisuuteen. Ei se mitään. Minulla on luonto ja pieni elämä. Lapset joita rakastan enemmän kuin omaa hyvinvointiani ja elämääni, joiden eteen olen valmis kuolemaan. He menettivät jo yhden, kyllä he pärjäävät, heidät on maailma jo koulinut. Heillä on sydän paikallaan ja siksi varjelen heidän maailmaansa. Itken salaa sitä kuinka julmia ihmiset ovat niille joille elämä on heittänyt paljon kannettavaksi. Kukaan ei todellisuudessa tiedä mitä toinen on kantanut. Kaikki ei näy päällepäin. Eikä ne tarinat ole juorupalstoille revittäviksi. Ne ovat sydämen särkyä ja pieniä ilon muruja selvitymisen keskellä. Ne ovat tavallisen ihmisen selvitymistarina, jonka toiset haluavat paljastaa valheena, sillä se tarina on liian tosi ja raaka ollakseen tosi.

Inhimillisyys on kulkenut kauan hakotielle. Olisiko vihdoin aika katsoa mitä inhimillisyydestä on enää jäljellä? Olisiko aika katsoa sitä, miten kohtelemme kotieläimiämme, sukulaisiamme, toisiamme? Olisiko aika katsoa peiliin? Olisiko aika olla hetki hiljaa ennen kuin avaa suunsa? Olisiko aika muistaa, että sanat ovat miekka, kirous, siunaus ja noste (kädenojennnus toiselle) ylös kuopasta? Voisitko nostaa toista? Voisitko?

Hieman naurua helteeseen

Palasin taas tänään Aino Suholan mainioon kirjaan Rakasta minut vahvaksi. Tämä runo jonka valitsin satunnaisesti sitoi teeman eiliseen keskusteluun tyttäreni kanssa. Mielenkiintoista kuinka tälläiset pienet ”yhteensattumat” jäävät monesti huomaamatta. Ehkä tällä sattumalla on joku suurempi merkitys myöhemmille jutuille, mutta tänään se antoi naurut. Kiitos Luojalle aamuisesta ilosta.

Rakastettuja runoja Ainolta

Miksi sinulla ei ole kurahousuja?

MItä ihmettä
meille tapahtuu
matkalla
variksensaappaista
nauhakenkiin?

Mikään ei ole enää mitään. Jos paistaa, on liian kuuma,
jos sataa,jalat sierettyy.
Lapsena juostiin suvet ja sateet variksensaappaat
jalassa ja nautittiin vaan. Pujoteltiin mansikoita
heinänvarteen ja herneitä housunpuntteihin ja nautittiin taas.

Iän myötä jalat kasvoivat, puntit kapenivat, mutta
pusero väljeni, että siihen mahtuisi oikein paljon
ahistusta.

Keskellä keväistä kuran lentoa mies paineli töihin.
Sitä otti päästä koko työ.
Ja veden tulo.
Kengätkin olivat kuin mopsin kuono. Märät ja
kurttuiset.
Alle metrinen seisoi kuralammikossa tukevassa
haara-asennossa, katsoi kevättä ja kohtikävelevää miestä
silmiin ja kysyi:
Miksi sinulle ei ole kurahousuja?

Siinä, missä luonto paiskasi ihmisen liitutaritoineen
päivineen kuralammikkoon, yllyttäisi hakeutumaan
kohti sitä kaikkein suurinta ja syvintä, täysikasvuinen
miehekkäästi kiertää vesiesteet, eikä voi mitenkään
käsittää kuinka koskaan on voinut olla niin lapsellinen,
että onkeittänyt kuravelliä.
Mutta miten armottoman terapeuttista herrankin
olisi hetkeksi hairahtua, kohdata kutsuva lammikko,
lähestyä lammikon pintaa hitaasti ja varovasti
läpsäyttää edes kerran.

Yhdellä rysäyksellä siitä taasen herraksi tokenisi.

Jonakin tiukan pannan päivänä saattaisi olla
viisasta tarttua tikkuun, kuljettaa sitä kurassa ja
muotoilla viiva muistuttamaan hankalan lähimmäisen
kasvomallia.
Somapa olisi saappaankannalla kuvatusta keveästi
nenänpäästä hieraista.
Iloisesti saattaisi myös puro juosta hänen
sieraisimistaan ja nauru purkautua tikun pitäjästä.
Kirjoittanut Aino Suhola. Kustantaja Atena. jukaistu 2000.

Muistojen kujalla

23.11.69

Ehkä viidenkympin kriisi lähestyy, ehkä ei. Historia ja suku, nimet ja menneet ajat muodostavat jatkumoa, meidän DNA:mme. Henkinen perintömme, halusimmepa sitä tai emme, on meihin kirjoitettu. Moni nimi suvussa on vaiettu, moni historian lehti on tietoisesti jätetty unohduksen tilaan sen vuoksi, että se on jotenkin häpeällinen tai liian traaginen kerrottavaksi. Meillä jokaisella on luurankoja sukumme kaapeissa. Meidän lähihistoriamme ”karmivuus” ja traumaattisuus on se työ, jota meidän nyt tulisi tehdä, työstää ja puhdistaa. Kenties ne joiden nimiä ei mainita, ovat olleet mustia lampaita, muiden tuomioista johtuen. Kenties heidän valintansa eivät ole olleetkaan niin mustia kuin heidän sukunsa haluaa ne muistaa. Kenties ne unohdetut eivät ole olleetkaan niitä joiden nimet meidän olisi tullut unohtaa. Ehkä kaikki palat on ensin nähtävä ja käänneltävä sitten niitä käsissään, jotta voisi arvioida palojen arvon ja todellisuden ennen niiden asettamista paikoilleen.

Itse ihmettelin tänään yhden sukumme jäsenen kuolinpäivän puuttumista. Muistini ei muista ja joitakin asioita ei puhuta. Suru kohtaa minut tässä asiassa, vaikka en häntä koskaan tuntenut. Sitten jatkoin jo omaa matkaa muistojen kujalla. Ihailin kauniita nimiä, esi-vanhempiani ja heidän ponnistuksiaan. Pintaa raapaisten ja vain pienen palan verran tiedän taustoja heidän matkastaan rakentaa tätä maata.

Siitä astuin syvälle itseeni ja katselin itseäni vauvana, ruskeatukkaisena, sinisilmäisenä. Tiedän oleeni erityisen vaikea lapsi. Seurasin kasvukäyriäni ja erityisesti poikkeamia ja niiden poikkeamien mahdollisia syitä ja vaikutuksia siihen kuka minusta on tullut. Itkin sitä intuitiivista tietoa, ja niitä syvältä kouraisevia kauheuksia joita käsitin. Välillä luin vauvakirjani kauniita runoja ja itkin niitäkin, äitinä, lapsena, aikuisena, erityisesti kaiketi parantuvana aikuisena tai eheytyvänä aikuisena.

Ensimäinen runo

Lapsen kehto – valtakunta suurin,
Siinä nukkuu pieni äärettömyys.

Salaperäinen on kehto keinuessaan:
siinä tuuditellaan tulevaisuus.
Siinä odottavat kapaloissaan
kaikki voimat, kaikki tapahtumat,
kaikki viattomuus, kaikki synnit,
koko mystillinen ihmiselo.
Uuno Kaila

Toinen runo

Sadun loppua sen en kuule
minä milloinkaan kenties.
Sanat kummalliset ja armaat:
”Tuli metsästä pieni mies -”
Puut mustat kumartuivat
hänen jalkainsa askeliin,
kuun valossa varvut uivat –
en tiedä, luulen niin.
Aale Tynni

Ehkä kaikki mitä tällä tarinalla on lukijalle merkitystä on se, että meidän on uskallettava kohdata lapsuutemme voidaksemme kasvaa aikuisiksi, siis ihan aikuisten oikeasti aikuisiksi. Meidän on tunnettava kasvattajamme ja keties tuomittava hiedän tekonsa tai tapansa kasvattaa. Vain sillä tavoin kykenemme muuttamaan tulevaisuutta ja tapaamme kasvattaa kenties omia lapsiamme tai toimia ylipäänsä vastuullisesti ja aikuismaisesti yhteiskunnassa. On myös hyvä muistaa, että vaikka ”joutuisimme” tuomitsemaan omat vanhempamme tai paremminkin heidän tekonsa tai tapansa toimia, ei se tarkoita sitä, että emme voisi rakastaa ja rakentaa uudestaan suhdetta puhtaammalle ja terveemmälle pohjalla. Meidän vanhempamme tai kasvattajamme ovat maallisia vanhempiamme, heikkouksineen. Antakaamme siis anteeksi heille, heidän virheensä Jumalan edessä jos emme muuten. Jokaisella on virheensä, ei siis tarrauduta liiaksi niihin likatahroihin, vaan katsotaan mieluummin kokonaisuutta ja potentiaalisia mahdollisuuksia. Ymmärretään, että jokainen voi kasvaa ja kehittyä. Jos he tai sinä itse et ole valmis, niin anna asiat Jumalan käsiin ja rukoile muutosta parempaan. Jos et löydä sanoja, muista että rakkaus on sanattomista tavoista voimakkain. Hyvä tahto ja vihan vastaisuus muuttavat omaa elämää ja toisten elämää paljon enemmän kuin kiukuttelu, herjaaminen, panettelu, tai moraalisaarna. Ole rakkauden esikuva. Ymmärrä mitä todellinen rakkaus on ja miten se itseään ilmaisee.

Ihanaa kevättä kaikille! Toivon kukkia mielenne ravinnoksi! Hengen ja ruumiin ravintoa terveydeksenne! Olkoon toukokuu runsauden ja veljeyden kuukausi meille kaikille! Aamen.

Teidän uskollinen sisarenne pohjoisessa maassa

Pidetäänhän huolta

JANOPÄIVÄKERÄYS JA VAPPU

Olemme olleet saavana osapuolena joskus. Meilläkin oli joskus aika, että emme tienneet tulevasta. Nyt jos koska on monilla mahdollisuus olla avuksi. On hyvä ehkä pohtia voisiko sitä olla avuksi ja onko 20 centtiä tai 1€ mahdollisuus, jonka voisi ”uhrata” omasta hyvinvoinnistaan.

Vaikuttaminen on sitä, että osaa asettua jonkun toisen asemaan, että ymmärtää pienelläkin teolla olevan merkitystä. On ehkä hyvä koittaa nähdä yli siitä, kuka aiheuttaa kriisialueille hätää. Hätä on todellinen monissa maailman maissa ja apua menee perille epärehellisistä toimijoista huolimatta. Puhdas vesi ja saniteettitarvikkeet ovat elämän perusedellytkisiä. Monelle itsestäänselviä, mutta kriisin keskellä eläville lähes luksustuotteita.

Tämä asia on tärkeä minulle ja toivon, ettei yhdenkään tarvitsi elää puutteessa, etenkään viattomien lapsien. Lapsissa on maailman tulevaisuus ja jos me vanhemmat sen tulevaisuuden tuhoamme, ei meidän vanhuutemme todennäköisesti tule olemaan kovin loistava. Arvostuksen  täytyy toimia molempiin suuntiin. Kaikki riippuu kaikesta. Sen edestään löytää minkä taakseen jättää.

Iloista ja toiveikasta vappua ja onnellista toukokuuta kaikille!

Toivoo Titta Hannele