Me wannabeet

Miten me wannabe kansa voimme olla sinut sen kanssa, että haluamme kirjoittaa, luoda, ilmaista tai tehdä jotain? Miten voimme olla intohimoisia ja onnellisia pelkästä ajatuksesta, että saamme ilmastua jotain ilman sen suurempaa tarvetta yrittää olla wannabe? Kuinka ristiriitaista onkaan luoda luovia asioista ja olla ajattelematta tai toivomatta wannabe kansan kiihkolla ratsastavansa suosion huippua?

Ajatus on outo wannabe kansalle, selfie postauksien ja wannabe kirjoitusten täyttämässä maailmassa. On aivan mahdotonta ymmärtää, että luominen ja suosio olisivat jotenkin erillään toisistaan. Jos kurkistamme luomisen intohimoon, sen sykkivään ytimeen, voimme käsittää, että luova ilmentymä tai ilmaisu on jo palkinto. Suurin nautinto itselle on osata ilmaista luovasti se mikä kasvoi sisältä ulospäin nopeasti tai hitaasti. Oli synnyttäminen sitten suurta tuskaa tai puhdasta euforiaa nopeassa sykkeessä on paras palkinto oivallus, tai värien sinfonia tai sanojen leikki sonetissa. On vain lisäarvo saavuttaa omalle intohimolleen kunniaa ja suosiota. On iloa iloita siitä, että toinenkin iloitsee ja saa tai saavuttaa jotain itselleen.

Me wannabe kansa olemme luovuudessamme unohtaneet, luovuuden osana rakkaudellista ilmausta. Me wannabeet olemme opetelleet luomaan egon tahdosta, halusta ja pakottamisesta, markkinatalouden ja suosion kalastelun laeista käsin. Me wannabeet olemme tyytyneet vain laihaan lohtuun ilmentää luovuuttamme. Olemme unohtaneet ilon itsellemme ja tarkoituksen luovuudessa. Me itseemme tyytymättömät wannabeet olemme kuvitelleet voivamme hallita ja kahlita luovuutta palvelemaan markkinataloutta ja materiaa. Me olemme egoillamme kaventaneet rakkaudellista luomista ja siten tuhonneet ymmärrystä luovuuden todellisesta luonteesta monen sukupolven ajan.

Me wannabeet tahdomme musiikkia ja taidetta, mikä on jo jollain tavalla valmiiksi pureskeltua ja gategorioitua. Tahdomme olla wannabe kuluttajia ja tietää mihin rahojamme kulutamme. Me emme uskaltaudu investoimaan epävarmoihin luoviin hulluihin. Kaikki on wannabe totuutta ja valmiiksi pureskeltua, kiiltävää ja ennalta arvattavaa.

Onko maailmassa vielä olemassa, jossain universumin reunalla kenties laji, joka luo pelkästä rakkaudesta? Onko mahdollista oppia ymmärtämään luovuutta sillä vanhalla rakkaudellisella tavalla? Voisko meidän silmiä avata, että pääsisimme tästä wannabe kirouksesta?

Inspiraatio tähän kirjoitukseen lähti POTF: Carnival of Rust kappaleesta

Kiitos heille inspiraatiosta!

Joulu lapsille vähemmällä stressillä

Joulukuussa on keskitytty lapsiin ja lapsen kaltaiseen mieleen. Ilmassa on odotusta ja toivoa ja tiettyä taikaa. Moni lapsi on kuullut, että pitäisi olla erityisen kiltti, kun tontut kurkkivat ja raportoivat joulupukille. Aikuisista tämä on ”hauska” leikki, mutta monille pienille ahdistusta ja unettomuutta ja syyllisyyttä opettava kokemus. Ei lapsi muutu yhdeksi kuukaudeksi vain koska aikuinen keksiin sairaan leikin. Lapsella on oikeus olla lapsi kaikkina kuukausina vuodessa. On selvää, että odotus voi näkyä fyysisenä levottomuutena tai ylivilkkaana toimintana, mutta aikuisen ei tulisi lisätä lapsen ahdistusta tai vaatia tältä ylisuoritusta kiltteyden verukkeella. On tietysti ymmärrettävää, että aikuinen jouluahdistuksessaan toivoisi rauhallista joulunaikaa kiireen keskelle, mutta onko oikein ja kohtuutta siirtää odotuksillaan sitä lapsiin? Eikö sen sijaan olisi kohtuullista ja kaikkien kannalta rakentavampaa myöntää lapselle, että on kiirettä ja väsymystä? On ehkä odotuksia siellä ja täällä. Voisiko jopa ottaa yhteistä ilta-aikaa ja miettiä mikä on mukavaa, kohtuullista ja toivottavaa yhdessä lapsen kanssa? Voisiko kiireen pysäyttää ja tehdä yhdessä jotain mukavaa (pelata peliä, lukea satuja, kuunnella musiikkia, istua sohvalla ja keskustella)?

Lapset ovat hyvin viisaita pieniä ihmisiä, joiden välittömyys ja välittämisen tarve vanhempiinsa saa heidät monesti ylittämään odotuksia. Lapsi tahtoo olla toivottu, rakastettu, hyväksytty. Miksi aikuinen keksii leikkejä joiden psyykkinen vaikutus voi olla paljon syvempi kuin tahdomme myöntää? Eikö lapsellakin ole oikeus tietää totuus vanhempansa tunteista ja jaksamisesta edes perustasolla? Eikö lapsella ole oikeutta osallistua ja tehdä joulua yhdessä vanhempiensa kanssa? Eikö osa jännitystä ja odotusta ole juuri siinä, että tehdään yhdessä jotain asioita ja jotain säilyy yllätyksenä? Miksi aikuisen tulisi olla ainoa, joka ottaa kantaakseen joulun onnistumisen taakan? Eikö lapselle kuulu myös oikeus rakentaa elämäänsä ja erityisesti merkityksellisiä hetkiä elämässään?

Omassa perhessä ei ole koskaan käytetty tätä tontut kurkkii -pelotetta. Olemme ymmärtäneet ja toimineet vanhempina niin, että lapset ovat saaneet osallistua taitojensa ja ikänsä mukaisesti joulun valmisteluun. Tämä valmistelu on lisäksi opettanut lapsillemme itsenäistymistä, traditioita, ruuan valmistusta ja aikuisen arvostusta lasta kohtaan. Lapsen ottaminen mukaan ja se, että sallimme hänen olla levoton odotuksessaan on lapsen sallimista olla autenttinen, myös aikuinen on saanut olla autenttinen ja myöntyvä siihen että kiire ja stressi voi toisinaan viedä voimia iloisesta odotuksesta. Tämä ymmärrys auttaa lasta myös ymmärtämään, että äidin tai isän ”ärtyisyys” ei ole välttämättä lapsesta johtuvaa. Autenttisuus opettaa lapselle tervettä suhtatumista tunteisiin ja pelottomuutta kohdata myös pelottavia tunteita (kiukkua, turhautumista, aikuisen ärtymystä).

Kasvattaminen ei koskaan ole yksisuuntaista, joten opetellessaan tai ottaessaan käyttöön uusia metodeita, parantaa aikuinen itseään samalla muuttaessaan lapsensa tulevaisuutta. Ilo tästä muutoksesta on siksi moninkertainen, sillä hyötysuhde on kaksinkertainen. Myös tulevat stressit kokevat deflaation.

Stressittömämpää ja rakastavampaa vanhemmuutta ja joulua kaikille toivoen! Hannele Valopää

White witches white magic

Green grass and snake that swirls.

The wind on the surface
like a kiss of God.

Fire that ignited the flame once.

Questions that keep surfacing.

The sea and the moon.

The perfect alignment and movement.

You know what you know, but
more important is what you feel and what you allow.

White witch, who writes her magic
in the air to catch those who have opened
their hearts to fullness of GOD.

There is no rights or wrongs
but only a path above the ocean of mystic
and the light in the bottom of the sea
that wants to surface for you to see.

Feel the heaven and earth.
Feel the love that surrounds you.
Feel it with every cell that have been
a particle of you, the whole universe
in a dust particle.
Feel it in a bass like sounds
that are surfacing and seeking the light and shift.

Be the angel you were born to be. Take these wings
that are given to you and fly with Gods.
Be the joy with every particle
that ever existed in you.
Know the infinity.

(c) Hannele Valopää

11. Leijonatar

Leijonatar kulki savannilla naaras ja koiras seuranaan. Koiras antoi silittää turkkiaan ja naaraskin hyväksyi lopulta tuon naisen läsnäolon. Nuo kolme kulkivat auringonlaskuun vielä hetken kunnes Leijonatar halusi jatkaa matkaa yksin. Leijonatar suuntasi katseensa vuorelle ja siitä ylös tummuvalle taivaalle.

Leijonattaren kolmas silmä aukeni ja hän pystyi näkemään ystävänsä aluksen lähestyvän. Leijonatar lähetti signaalin, että ystävät olivat tervetulleita, jos he halusivat tulla tapaamaan. Ystävät ilmoittivat, että on aika tulla ylös tapaamaan heitä. Niin leijonatar otti kutsun vastaan ja tuli taivaalle ystäviään tapaamaan.

Mitään pelottavaa ei ollut tiedossa ja sen kumpikin osapuoli tiesi mitä olisi tulossa. Rauha ja rakkaus vallitsivat aluksessa, kun diplomatiasuhteita solmittiin ja suunnitelmia tulevaisuutta koskien.

Tapaaminen tuntui lyhyeltä vaikka se ihmisajassa mitattuna olikin pitkä. Iloa vietiin tuliaisina maan pinnalle, jotta tulevat kohtaamiset suuremman joukon kanssa olisivat tulevaisuudessa huolista vapaita. Jotta emme huolestuisi ja olisi varuillamme jatkuvasti, jotta emme varustelisi sotaa, vaan tekisimme rauhanomaisia ratkaisuja ja oppisimme kommunikoimaan pelkäämättä näiden ystävien kanssa.

Outo, ihana oma uusi minä

Tänään istutin uudet kukat.
Tänään päästin irti ja
annoin elämän mennä eteenpäin.

Muutos jatkuu ja minä en edes huomaa.
Kiirehdin asioiden edelle,
kunnes keuhkoni yskivät kaupungin pölyä,
vain lopulta huomatakseni,
että saavuin kauan sitten jo perille.

Minun oli katsottava horisonttiin.
Minun oli kurkotettava ulos itsestäni,
ollakseni oma itseni.

Opin tuntemaan negaation kautta sen mitä en ole, mitä ei enää ole. Ja taas kerran tietäessäni ja nähdessäni kuka olen kummeksun sitä, kuinka vaikeaa on meidän ihmisten nähdä lähelle. Kuinka onkaan niin, että näemme vain sen mitä haluamme toisessa nähdä. Miten näemme toisen kehityksen kokonaisuuden näkemättä sitä oikeasti kuitenkaan? Miten turhauttavaa se voikaan olla? Miten usein läheisemme ”juoruavat” ja kertovat toisille totuuksia, jotka ovat vain heidän tulkintojaan jostain suuremmasta. Miten turhaututtavaa on katsella sivusta kun toiset selittävät ja tietävät
ja eivät oikeastaan kuitenkaan osu analyysissaan kovinkaan lähelle?

Yhä uudelleen haluasin kertoa heille oman näkemykseni. Yhä uudelleen toivoisin heidän ymmärtävän sitä suurempaa kokonaisuutta, jonka he ovat pilkkoneet osiksi ja tulkitsevat nyt heitä palvelevalla tavalla, mutta sitten jo pidän suuni supussa, sillä olen vihdoin ymmärtänyt, että en voi avata heidän silmiään sille mille he eivät ole valmiita. Annan heidän nähdä ja ymmärtää elämää ja ihmisiä omasta näkökulmastaan, tuomita tai olla tuomitsematta. Etsin omaa rauhaa, etsin omia rauhoittavia ajatuksiani. Käännyn kenties yhä enemmän sisälle päin, löytääkseni lopulta ymmärryksen kohdata toisia ihmisiä vieläkin myötätuntoisemmin kuin ennen.

Ja eikö tämä ole juuri lopulta se viesti, mitä niin kovasti yritän kertoa? Eikö tämä monimutkainen, mutta niin yksinkertainen totuus ole se, että ollakseen yhteinen tietoisuus, on meidän osattava olla yksilöitä? Muutos, näennäisessä muuttumattomuudessa ja se, että olemme läsnä tässä hetkessä. Maalamme mielikuvilla ja haaveilla tulevaa, mutta tiedämmme, että ryhmän tietoisuus on yksilön tietoisuutta voimakkaampi. Kaksi on lopulta enemmän kuin yksi. Jos ajatuksemme edelleen luovat kahta todellisuutta (pelon ja rakkauden), ajaudumme erilleen. Jos taas luomme tietoisesti yhdessä rakkautta eli samaa, voimistamme ja annamme tulevaisuudelle voimakkaamman suunnan, annamme vauhtia sellaisille asioille tapahtua, jotka ovat koko ryhmätietoisuuden kannalta toivottavia tai edullisia tulevaisuuden ”haavekuvia”.

Voi kuinka toivoisinkaan, että juoruilun, tuomitemisen ja kaiken negatiivisen sijaan voisimme vahvistaa ajatuksillamme, teoillamme tietä rakkaudellisen tietoisuuden suuntaan. Antaisimme jokaisen haaveilla sitä mitä he toivovat ja kasvaa yksilöinä rakastaviksi, empaattisiksi, myötätuntoisemmiksi. Antaisimme toisemme kasvaa pelottomuuteen ja tietäisimme, ettei kukaan halua itselleen käyvän pahasti. Jokaisen tarkoitus on saada elää ja saada toiveitaan ja tarpeitaan vastaamaan tässä materiaalisessa elämässä. Enkä nyt tarkoita yltäkylläisyyttä vaan ihan tavallista palkitsevaa, riittävää toimeentuloa, että voisi haaveilla uusia asioita, että rohkenisi iloon ja uskoon, että haaveet voivat tulla todeksi, eikä vain surua herättäviksi haamuiksi, tiedoksi, että omat haaveet ovat saavuttamattomissa. Että emme koskaan nauraisi, jos joku paljastaisi meille salaisia haaveitaan, vaan antaisimme heidän olla rohkeita ja jopa ”hullun rohkeita”. Antaisimme vihdoin jokaisen olla outo, ihana oma itsensä.

Värien sinfonia ja pieniä runon tapaisia ilon tulvia mielessä

Tule! Juovu minusta!

Kesän tuoksu
Hedelmien raikas maku
Värien sinfonia
Mikä voisi olla täydempää?

Myrsky tuli ja otti omansa,
jätti jälkeensä vain kaksi pisaraa.
Myrsky pyyhki menneet mennessään,
jättäen valon ja ilon ja uuden löytämisen mahdollisuuden.

Kuin pölyä olen ihollasi.
Harjaatko minut pois kuin toisetkin
vai annatko mahdollisuuden
työntyä pintasi alle?
Annatko toivoa hedelmästä
vai oletko vain kuiskaus,
jonka tuuli pian kuljettaa toisaalle
kasvamaan.

Kaikki kuvat ja ajatelmat/runon tapaiset ovat omaa materiaaliani. copyright siis Hannele Valopäällä.

Save

Kaksi kysymystä

Tänään aion kysyä itseltäni aina ennen valintojen tekemistä kaksi kysymystä. Aion kysyä: Onko tämä hyväksi minulle? ja Onko tämä helppoa? Vastauksesta riippuen päätän sitten toimia. Jos vastaus on enisimmäiseen myötävä ja toiseen kieltävä tiedän olevani oikealla polulla, jos taas vastaus molempiin kysymyksiin on myöntävä voi ehkä kysyä kolmannen kysymyksen, että olenko asettanut tavoitteeni tai ajatukseni tässä suhteessa jotenkin liian alhaiselle tasolle. Jos taas vastaus on esimmäiseen kieltävä ja toiseen myöntävä voin yksinkertaisesti hylätä tehtävän tai asian jota suunnittelen, sillä se, ettei jokin ole hyväksi ja on helppoa on selvä merkki siitä etten yritä tarpeeksi tai en rakasta itseäni riittävästi.

Aion tästä päivästä eteenpäin treenata omaa intuitiotani hengästymiseen asti. Aion kuulla oman sisäisen ääneneni niin selkeästi, että vain sillä on enää merkitystä, vain sisäisellä kompassillani on valtaa minuun. Aion antaa itselleni täyden vallan valita rakkauden joka kerta.

Aion tänään ottaa voimaantumisen seuraavan askeleen. Aion oppia tietämään en vain vaistoamaan. Tiedän, että tämä päätös vaatii uutta asennetta ja uutta päättäväisyyttä ja että sittenkin tulen horjumaan ja toisinaan tekemään hätäisiä tai virheellisiä johtopäätöksiä tai päätöksiä. Toisinaan elämässä on oltava nopea ja sen minä kyllä osaan, mutta on hulluutta olla vain nopea tai hidas, sillä silloin elämme vain yksipuolisesti. Ei, tästä päivästä lähtien aion tasapainottaa ja voimauttaa itseäni uudella tavalla.

TÄNÄÄN ON LOPUN ELÄMÄNI ENSIMMÄINEN PÄIVÄ. AION TEHDÄ SIITÄ NIIN HYVÄN KUIN SE ON MAHDOLLISTA. TOIVOTTAVASTI SINÄKIN TEET NIIN. HYVÄÄ PÄIVÄÄ KAIKILLE!