Ihmiset

Ihmiset
  tuntevat kipua.
Ihmiset
  kärsivät potkuista.
Ihmisten
   voi olla vaikea sopeutua.
Ihmiset
   kuin lastuna laineilla.
Ihmiset
   huolestuneina koittavat käyttää
   vanhoja rakenteita.
Ihmiset
   huolissaan, eivät luota "johtajaan"!
Ihmiset 
   kyseenalaistavat.
Ihmiset oppivat!
Ihmiset alkavat ajatella itsekseen
ja tehdä johtopäätelmiä yksikseen.
Ihmiset 
   vihaavat kokemaansa vääryyttä.
Ihmiset
   taistelevat sisimmässään
   antaakseen anteeksi itselleen ja toisilleen.
Ihmiset
   silti etsivät kostoa, vaikka itse ovat osallisia.
Ihmiset
   tahtovat tuomita ja saada oikeutta, ymmärtämättä
   mikä todella on oikeutta.
Ihmiset 
   keskittyvät negatiiviseen, vaikka voisivat
   keskittyä parempaan huomiseen.
Ihmiset
   eivät unelmoi,
   sillä realiteetti ajaa unelmien edelle.
   Uskottomuus uskoon ja siihen mikä on mahdollista
   on sammutettu monen toimesta.
   Koulu, politiikka, tiede, media kaikki vain lumetta.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää
ja voimamme meitä yhdistää.
Ihminen kykenee muuhunkin kuin vain elämään,
miksi siis tyytyä vähempään??
Kaikki on loulta kiinni uskon määrästä yksilössä.
Kaikki on lopulta kiinni kriittisestä arviosta
mitä ja ketä kuunnella.
Seurata vai olla oman elämänsä johtaja?
Siinä kysymys, jota tulee pohtia.
Kaikki mitä hyväksymme muodostaa lopulta todellisuutemme.
Oletko pelokas? Oletko luottava? Oletko kyseenalaistaja?
Kuinka paljon luotat itseesi ja sisäiseen vaistoosi???
Kuinka paljon kuulet omia varoituksia
olkoon se ääni sitten vaikka Jumala tai saatana?
Kuinka rohkea olet asettaessasi rajoja
sille mitä teet ja mihin uskot?
Paljonko annat valtaa toiselle, hänen "hyvälle ja pahalle"?
Oletko seuraaja vai seurattava?
Onko tällä asialla merkitystä? Kenelle sillä on merkitystä 
ja mitkä ovat vaikutukset ja kehen ne vaikuttavat?
(c) Hannele Valopää

Me wannabeet

Miten me wannabe kansa voimme olla sinut sen kanssa, että haluamme kirjoittaa, luoda, ilmaista tai tehdä jotain? Miten voimme olla intohimoisia ja onnellisia pelkästä ajatuksesta, että saamme ilmastua jotain ilman sen suurempaa tarvetta yrittää olla wannabe? Kuinka ristiriitaista onkaan luoda luovia asioista ja olla ajattelematta tai toivomatta wannabe kansan kiihkolla ratsastavansa suosion huippua?

Ajatus on outo wannabe kansalle, selfie postauksien ja wannabe kirjoitusten täyttämässä maailmassa. On aivan mahdotonta ymmärtää, että luominen ja suosio olisivat jotenkin erillään toisistaan. Jos kurkistamme luomisen intohimoon, sen sykkivään ytimeen, voimme käsittää, että luova ilmentymä tai ilmaisu on jo palkinto. Suurin nautinto itselle on osata ilmaista luovasti se mikä kasvoi sisältä ulospäin nopeasti tai hitaasti. Oli synnyttäminen sitten suurta tuskaa tai puhdasta euforiaa nopeassa sykkeessä on paras palkinto oivallus, tai värien sinfonia tai sanojen leikki sonetissa. On vain lisäarvo saavuttaa omalle intohimolleen kunniaa ja suosiota. On iloa iloita siitä, että toinenkin iloitsee ja saa tai saavuttaa jotain itselleen.

Me wannabe kansa olemme luovuudessamme unohtaneet, luovuuden osana rakkaudellista ilmausta. Me wannabeet olemme opetelleet luomaan egon tahdosta, halusta ja pakottamisesta, markkinatalouden ja suosion kalastelun laeista käsin. Me wannabeet olemme tyytyneet vain laihaan lohtuun ilmentää luovuuttamme. Olemme unohtaneet ilon itsellemme ja tarkoituksen luovuudessa. Me itseemme tyytymättömät wannabeet olemme kuvitelleet voivamme hallita ja kahlita luovuutta palvelemaan markkinataloutta ja materiaa. Me olemme egoillamme kaventaneet rakkaudellista luomista ja siten tuhonneet ymmärrystä luovuuden todellisesta luonteesta monen sukupolven ajan.

Me wannabeet tahdomme musiikkia ja taidetta, mikä on jo jollain tavalla valmiiksi pureskeltua ja gategorioitua. Tahdomme olla wannabe kuluttajia ja tietää mihin rahojamme kulutamme. Me emme uskaltaudu investoimaan epävarmoihin luoviin hulluihin. Kaikki on wannabe totuutta ja valmiiksi pureskeltua, kiiltävää ja ennalta arvattavaa.

Onko maailmassa vielä olemassa, jossain universumin reunalla kenties laji, joka luo pelkästä rakkaudesta? Onko mahdollista oppia ymmärtämään luovuutta sillä vanhalla rakkaudellisella tavalla? Voisko meidän silmiä avata, että pääsisimme tästä wannabe kirouksesta?

Inspiraatio tähän kirjoitukseen lähti POTF: Carnival of Rust kappaleesta

Kiitos heille inspiraatiosta!

#SheLovedHerself

Katsoin tänään jakson vaakakapinan alullepanemaa ohjelmaa Jenny+ : Terveysfasismi ( https://areena.yle.fi/1-4212331#autoplay=true ). Hienoa, että Jenny on Ylen kanssa tuottamassa maailmaan näkökulmaa siitä miten meidän kulttuurimme suhtautuu läskeihin. Tartuin tähän, koska se kosketti minua syvästi ja koska olen muuttunut entinen läski.

Tunteet. Mihin niitä pakenisi? Milloin voisi katsoa itseään peiliin ja sanoa, että on tyytyväinen itseensä? Milloin voisi jättää toisten kommentit vähemmälle huomiolle? Toisin sanoen milloin on riittävä??? Kovettamalla itsensä tai hyväksymällä toisten totuuden tai sallimalla heidän kylmät ja ajattelemattomat kommenttinsa emme voi maailmaa muuttaa. Muutoksen on lähdettävä asenteesta, että suvaitsemme ja ymmärrämme ilmiöitä ja ihmistä paremmin. Ymmärrämme, että ihminen ei ole pelkästään ulkoisten osiensa summa vaan paljon enemmän ja paljon monimutkaisempi kuin voimme tässä ja nyt käsittää.

Minä entinen ylipainoinen, olen saanut kokea monet ”ilkeät” kommentit ja eristämisen. Olen uskonut kuvat joita toiset ovat muodostaneet minusta. Uskoin olevani arvoton, huono, laiska, kelvoton. Uskoin jopa sen, että tämä kuka minun sanottiin ja uskoteltiin olevan koskisi kaikkia elämäni alueita. Olin siis samalla tyhmä ja huono ihminen, enkä suoriutunut tehtävistäni. Itsetuntoni joka oli jo muutenkin heikko pisti minut syöksykierteeseen ja melkein itsemurhan partaalle aikanaan. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja niin kävi minullekin. Tie ylöspäin alkoi jossain vaiheessa elämää ja kokonaisvaltainen muutos käynnistyi.

Syvällä sisimmässäni olen varmasti kantanut tuota pientä tyttöä, joka, ei koskaan ollut tarpeeksi, joka oli laska tai saamaton, kömpelö, ruma…… Muutos tuli ensin ulkoisesti ja myöhemmin sisäisesti. Ulkoisen muutoksen saavuttaminen on tietysti ollut prosessi ja maratoni jo yksinään, mutta sisäinen työ se vasta on vaatinut ponnistuksia jos mikä. Kyse on omien vahvuuksien tunistamisesta ja asenoitumisesta siihen, että tekee elämästään itsensä näköisen oli se sitten millainen tahansa. Tahdon ja muuttumisen on lähdettävä sisältäpäin jos ollenkaan.

Ylipainoisille huomautellaan ja muistutetaan enemmän kuin taarpeeksi siitä mikä riski he ovat yhteiskunnalle ja kuinka he eivät ymmärrä saavansa sairauksia. Harva ylipainoinen on todellakaan tyhmä ja tietämätön siitä riskistä jota osa kantaa geeniensä mukana tai elämänvalintojensa tai vanhempiensa valinnan vuoksi. KYLLÄ ylipainoinen tietää ja tiedostaa, ei läskiys tee ihmistä tyhmemmäksi. Kyse on valinnoista ja toisinaan ne eivät ole edes omia valintoja vaan DNA:n tai lapsuusajan perheen valintoja. Miksi siis yritämme syyllistää ja sanoa ylipainoiselle, että he ovat jotenkin tyhmiä tai tietämättömiä??

Mitä olen siis oppinut itsestäni? Mitä olen oppinut ihmisestä? Olen oppinut arvostamaan omaa kykyäni hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Olen oppinut arvostamaan terveyttä ja pieniä asioita itsessäni, kuten kauniita silmiäni, joiden hyväksyvä katse tavoittaa toivottavasti jokaisen joka niitä etsii. Olen oppinut arvostamaan kaikkia niitä jotka hyväksyvät minut ehdoitta, virheineen kaikkineen.

Toisaalta olen oppinut myös selviämään yksin maailmassa jossa vain ulkoinen tuntuu olevan arvostettua. Olen oppinut olemaan skeptinen kaikkia sellaisia kohtaan jotka ovat liian hyviä ollakseen totta. Kyllä minä heitä rakastan veljinä ja sisarina, mutta en lähesty heitä sillä tiedän heidän kalkkaromaisen sisälmyksensä olevan liikaa minun käsityskyvylleni. Aina tällaisia kalkkaroita ei voi välttää ja he jättävät elämään syviä arpia ja kysymyksiä siitä kuinka joku voi vihata sillä tavoin toista. Eikö lopulta meidän tarkoituksemme ole elää ja oppia itsestämme ja toisistamme? Eikö elämän tarkoitus ole pystyä elämään sovussa näkökulmaeroista huolimatta? Eikö suvaitsevaisuus ole ihmisyyden mitta?

Rakastavasti entinen läski, joka rakastui itseensä ja oppi elämään omaa elämää periaatteella live and let live.

BMI 26,37 ei täydellinen mutta onnellinen.

 

Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

White witches white magic

Green grass and snake that swirls.

The wind on the surface
like a kiss of God.

Fire that ignited the flame once.

Questions that keep surfacing.

The sea and the moon.

The perfect alignment and movement.

You know what you know, but
more important is what you feel and what you allow.

White witch, who writes her magic
in the air to catch those who have opened
their hearts to fullness of GOD.

There is no rights or wrongs
but only a path above the ocean of mystic
and the light in the bottom of the sea
that wants to surface for you to see.

Feel the heaven and earth.
Feel the love that surrounds you.
Feel it with every cell that have been
a particle of you, the whole universe
in a dust particle.
Feel it in a bass like sounds
that are surfacing and seeking the light and shift.

Be the angel you were born to be. Take these wings
that are given to you and fly with Gods.
Be the joy with every particle
that ever existed in you.
Know the infinity.

(c) Hannele Valopää

Nykypäivän ”ongelmia” ihmissuhteissa

Listasin tänään taas näitä nykypäivän ”ongelmia”, joihin henkisesti kasvava ihminen niin helposti sotkeutuu, ”ongelmiin” jotka aiheuttavat draamaa elämäämme ja sydänsurua. Kasvaessamme muutamme käsitystämme ja toimintaa, odotuksia toisia kohtaan. Kaikki muuttuu koko ajan, mutta juuri siksi olisi hyvä käsittää mitä itse on ja kenties miksi asiat ovat kuten ne ovat. Tuomitseminen on turhaa, jos käsitämme, että muutos on pysyvää, opimme vain paremmin ymmärtämään miten toimimme, mitä haluamme, ketä olemme ja miten ilmaisemme sen ihmissuhteissa.

Ensiksi ajattelin sitoutumispelkoa. Useimmiten miespuolisen ”ongelma” (riippuu täysin omasta näkökulmasta miten asian näkee siis onko pelkoa vai vapauden kaipuuta jolloin ei ole ongelma ollenkaan). Kyse on siis enemmänkin tiedostamisesta, että  mitä haluaa. Jos tavoite/ haave on parisuhde on työstettävä sitoutumispelkoa ja menneisyyden pelkoja/syitä miksi kyseinen pelko on ilmaantunut elämään. Kenties itse on kokenut petymyksiä ja kaoottisia/ahdistavia/tukahduttavia ja kasvua estäviä ihmissuhteita tai jopa romanttisia suhteita. Kenties oma perhe on ollut pelon laukaisija. Oma perhe ja malli rikkinäiselle parisuhdemallille on muodostunut lapsuudessa. Emme ole oppineet mallioppimisen kautta muuta mallia toimia. Voimme sitten joko syyttää mennyttä perhettämme ja parisuhteitamme tai sitten voimme ymmärtää, että meillä on mahdollisuus valita toisin. Tarkkailemalla voi tietysti sanoa jostain ihmisestä asioita, ennekuin sitoutuu syvemmin, mutta toisinaan (usein narsisti piilottaa salaisuutensa niin syvälle, että emme ruusulasit päässämme huomaa varoituksen merkkejä). On siis hyvä olla varovainen. Pelko ei silti saisi jähmettää kokonaan niin, että vetäydymme täysin ihmissuhteista.

Seuraava huomioni liittyy tavallaan sitoutumispelkoon ja on kaiketi nykypäivän ”malli” kumppanin etsimisessä. Mielestäni tämä malli on luomassa lisää sitoutumispelkoa tai tietynlaista parneri shoppailua. Ei ”tyydytä” kehenkään. Ajatellaan, että jos kuitenkin on joku parempi, että minä ansaitsen paremman. Asetetaan rima tietyllä tavalla niin korkealle, että kukaan ei yllä siihen. Ei haluta nähdä, että parisuhde on kasvuprosessi, että kumpikin tulee keskeneräisenä ja kenties lopulta eroaakin näiden keskeneräisyyksien vuoksi. Tarkoitus on kuitenkin nähdä kasvumahdollisuudet paremminkin kuin varsinaiset yhtäläisyydet, sillä jos näemme vain yhtäläisyydet, pidämme vaaleanpunaisia laseja yllä niin pahasti, että emme halua hyväksyä toisen erilaisuutta. Haluan vain muistuttaa, että mitä samankaltaisempia olemme sen vähemmän voimme kasvaa. On toki mukava kun on paras kaveri ”puolisona”, mutta se voi toisinaan pysäyttää oman tarpeesi tai teidän molempien tarpeen kasvaa ja muuttua. Parit ja perhe hiovat, ne eivät ole tarkoitettuja olemaan kuin uusi froteepyyhe (imemään/absorboimaan ja hyväksymään kaiken).

Asiaa voidaan tietysti katsella toisestakin kulmasta nimittäin siitä kulmasta, että et näe itseäsi jonkun arvoisena. Koet, että et voi antaa toiselle riittävästi. Jos suhde perustuisi vaihdantaan ja aina tasavertaisuuteen se ei olisi parisuhde vaan vaihdantasuhde. Me tuomme suhteeseen eroavaisuuksilla ja vahvuuksillamme juuri sitä mitä toinen kaipaa. Täydennämme toisiamme negatiivisillakin puolilla. Kenties kyse on vain tarpeesta hyväksyä ettei tarvitse kontrolloida. Tarve ymmärtää, että toinen saa olla heikko tai vahva oman tarpeensa ja tuntemuksiensa mukaan. Toinen osaa kenties kokata ja toinen nikkaroida noin niin kuin maallisesti ilmaistuna. Täydentäminen vaihtelee. Toisinaan toinen tarvitsee olkapäätä enemmän jne.

Parisuhde shoppailuun liittyy toisaalta hyvin negatiivinen viesti, mikä huolettaa minua suuresti. Olemme viestittämässä toiselle toiminnallamme, että emme arvosta hänen läsnäoloaan elämässämme. Ihminen on kulutustavaraa, kuten mikä tahansa kulutushyödyke. Tällainen toiminta kuluttaa itseluottamusta ja omanarvon tunnetta. Jos et arvosta toista et kenties arvosta myöskään itseäsi. Kenties pidät itseäni jonkinlaisena käyttötavarana, joka voidaan viskata pois kun se ei enää miellytä. On hyvä olla tietoinen tästä hyvin negatiivsesta puolesta ja muuttaa omaa käytöstään ja sitä miten suhteissaan käyttäytyy. Sinä olet malli sille kuinka haluat toisten sinua kohtelevan. Kukaan meistä ei ole kulutustavaraa eikä halua itseään kohdeltavan samantekevänä tai vain hetken huumana. Parisuhde shoppailu voi viestiä myös sen, että et ole tosissasi, koet että kaikki on vain peliä ja pelleilyä. Ulospäin nähtynä tällainen ihminen käyttäytyy toisia loukkaavasti. hän pelleilee kuin kasanova tai kurtesaani. Niin kyllähän romanttiset leikit ovat kenties mukavia, mutta jos todella etsit sitoutumista, ei pitäisi ”alentua” näihin hyvin näkyviin ja sitoutumista estäviin toimintatapoihin.

Parisuhde shoppailun ilmiön takana on myös sellainen asia, että emme tidä mitä haluamme. Olemme hukassa itsemme kanssa. Olemme kuin lapsi karkkikaupassa, sekaisin pelkästä sokerin tuoksusta. Haluamme paketin, joka ylittää tai alittaa odotuksemme, hyvästä parisuhteesta. Emme edes yritä tiedostaa ja päättää, että jos entinen karkkipussi ei tuonut hyviä kokemuksia, on nyt valittava toisenlainen seos. Valitsemalla samoja ”karkkeja” tuotamme saman vanhan kokemuksen. Voimme siis lepuuttaa itseämme sillä tiedämme jo etukäteen mitä odottaa koska valitsemme turvallisen eli mahdollisimman samankaltaisen mitä tiedämme. Pidämmme vaaleanpunaisista laseista niin paljon, että valitsemme samojen ulkonäkökriteerien perusteella ja kenties villin ja vapaan sielun, joka ei myöskään halua sitoutua. Hän tykkää myös leikkiä ja pelleillä, vaikka sydämessäsi toivoit keties jo jotenkin sitoutuvampaa suhdetta. Odotuksesi ja halusi tuottavat sellaisen parin, mitä tarvitset ymmärtääksesi, että jos haluat toisenlaisen sinun on valittava toisin. Et voi olla sokerihumalassa jos kaipaat muutosta. Sinun on tiedettävä ja päätettävä mitä haluat ja pysyttävä päätöksessäsi. Univerumi ei oikein pidä päättämättömyydestä, eikä epäselvästä mielestä.

Tässä turvallisuushakuisuudessa voimme sitoutumispelkoisuuttamme ylläpitäen ”tyytyä” ystävyyssuhteisiin. Ystävyyssuhteissa pitäytyminen voi ilmaista itseluottamuksen puuttetta, arvottomuuden kokemusta. Toisaalta positiivisesti nähtynä ystävyyksiin tyytyminen on sopeutumista ja yksinäisen elämän hyväksymistä. Yksin eläminen on vahvuutta. Me emme näe puutetta elämässä, vaan vapauden mahdollisuutena ja valintana. Tiedämme että valitsimme yksinelämisen positiivisena kokemuksena, jota ystävyysuhteet täydentävät. Tiedostamme mitä yksineläminen tarkoittaa ja siksi emme joudu kokemaan negatiivista surkuttelua tai valita siitä, että emme voi halia iltaisin puolisoa. Toki joskus elämä voi esittää sinulle kysymyksen, että oletko edelleen valintasi takana, oletko todella onnellinen valintaasi. Aina ei kuitenkaan ole mahdollisuutta valita toisin, toisinaan elämä päättää meidän puolestamme, elämäntehtävämme vuoksi tai jonkin tapahtuman vuoksi, että yksineläminen on ainoa vaihtoehto. Suru on tällöin käytävä läpi, tehtävä luopuminen ja nähtävä sitten taas mahdollisuudet yksinelämisessä. Niitä syitä on kenties muistutettava suruprosessin aikana itselleen useasti, mutta lopputulemaksi saat itsellesi paremman elämän.

Jos kuitenkin sitoutumisen toive on sielusi toive ja kasvu yhdessä jonkun kanssa, voi esteenä olla tietynlainen ongelma seksuaalisuudessa. Voi olla että seksuaalisuutemme on ikäänkuin ylivirittynyttä ja kyllästymme yhteen kumppaniin nopeasti. Liika kokeilunhalu voi olla este sitoutumisen tiellä. Tietynlainen tasapaino ja sopeutumistanssi on jokaisella parilla ensikiihkon jälkeen edessä. On myös ymmärrettävä ja hyväksyttävä seksuaalinen haluttomuus. Haluttomuus ei tarkoita rakkaudettomuutta, mutta toki sitä tulisi hoitaa mahdollisuuksien mukaan.

Etäisyyden pitäminen tai vain ystäviä elämäänsä salliva voi olla valheiden ”uhri”. Luottamuksen kanssa ei voi pelata, vaikka kasanovat/kurtesaanit (ihmistyyppi) pelleilyllään niin tekevätkin. Edes pienikin narraus voi hauraalle, luottamusta etsivälle olla liikaa. Sanotaan, että pidä piirisi pienenä, tiedä kehen luotat, mutta jos luottamusta on koeteltu elämässä pitkän aikaa, ei voida olettaa, että päästäisimme panssarikuoremme sisään ketään kovin kevyin perustein. Luottamuksen pula voi olla jopa lapsuudesta asti kukenut ”ongelma”. Manipulaatio ja epätodet sukulaiset tai ystävyysuhteet ovat syviä haavoja, joiden arvet eivät ikinä parane täysin. Pelkkä tunne, että sinua narrataan laukaisee, reaktion halventamisesta ja arvottomuudesta.

Nämä sisäisen nöyryytyksen kokemukset saavat tuntemaan naisvihaa tai miesvihaa. Koemme vastapuolen sairaana manipulaattorina, jonka egosentriset tavoitteet polkevat ihmisoikeuksiamme. Meidän on siis koottava itsemme ja omanarvontuntomme rippeen millä tahansa keinolla. Työstämällä ja keinovalikoimalla kasvatamme itsestämme omanarvontuntoisia ihmisiä, jotka eivät hyökkää vihassaan, vaan poistuvat vihamielisestä ihmissuhteesta. Se että asioita ei ilmaista vastapauolelle sanallisesti ei tarkoita ettemme puolustautuisi tai emme tekisi valintaa itsemme hyväksi. Kasvussa voimme jopa ymmärtää lopulta että kyse on yksilöstä ja hänen ”ongelmistaan”, kaikki naiset tai miehet eivät kohtele sinua samoin. Luottamus paranee ja voimme ystävystyä, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, muurin yli emme enää päästä.

Viimeiseksi listasin ongelman siitä, että emme odota mitään, emme etsi mitään. Pysymme paikoillamme tai tavallaan paikoillamme. Annamme toisten elää elämäänsä, pyytämättä heitä elämäämme. Annamme vapauden heille, sillä meilläkin on vapaus. Juutumme looppiin. Haaveilemme suhteista ja ihmisten tuntemisesta, mutta annamme heidän olla vapaina vaeltamassa. Uskomme ikäänkuin että jos villilinnun päästää vapaaksi häkistä, että sen halu palata olisi suurempi kuin vapauden kaipuu. Hulluudessa uskomme, että villi haluaisi palata, vaikka villi ei koskaan palaa, sillä sen arvostus vapauteen on suurempi kuin rakkaus turvallista häkkiä ja ruokaa kohtaan (näennäistä rakkautta). Lopulta yritämme käsittää, että se kesy lintu joka rakkautemme arvoiseksi on tarkoitettu voi tulla ja istahtaa häkkiin jos olemme hiljaa ja uskomme sen saapuvan. Epäilevä ajatus voi viivyttää kesyn linnun saapumista, vaikka sydämemme vuotaisi verta kaipuusta saada hoitaa (antaa) ja jakaa rakkautta. Voimme tietysti jakaa rakkautta sille villillekin linnulle ja antaa sen mennä menojaan. Rakkautemme ei vähene antamalla, on vain tiedettävä, että villi ei voi koskaan jäädä vain kesy voi jäädä.

Pitkä kirjoitus. Puhditus ja ymmärrys itsestään on kasvumme kulmakivi. Oletko villi vai kesy? Kaipaatko enemmän vapautta kuin häkkiä ja kodin lämpöä? Valinta on sinun ja hänen, kummankin yksilön. Vangitsemalla vain tapat sen minkä tarkoitus on kasvaa.

Outo, ihana oma uusi minä

Tänään istutin uudet kukat.
Tänään päästin irti ja
annoin elämän mennä eteenpäin.

Muutos jatkuu ja minä en edes huomaa.
Kiirehdin asioiden edelle,
kunnes keuhkoni yskivät kaupungin pölyä,
vain lopulta huomatakseni,
että saavuin kauan sitten jo perille.

Minun oli katsottava horisonttiin.
Minun oli kurkotettava ulos itsestäni,
ollakseni oma itseni.

Opin tuntemaan negaation kautta sen mitä en ole, mitä ei enää ole. Ja taas kerran tietäessäni ja nähdessäni kuka olen kummeksun sitä, kuinka vaikeaa on meidän ihmisten nähdä lähelle. Kuinka onkaan niin, että näemme vain sen mitä haluamme toisessa nähdä. Miten näemme toisen kehityksen kokonaisuuden näkemättä sitä oikeasti kuitenkaan? Miten turhauttavaa se voikaan olla? Miten usein läheisemme ”juoruavat” ja kertovat toisille totuuksia, jotka ovat vain heidän tulkintojaan jostain suuremmasta. Miten turhaututtavaa on katsella sivusta kun toiset selittävät ja tietävät
ja eivät oikeastaan kuitenkaan osu analyysissaan kovinkaan lähelle?

Yhä uudelleen haluasin kertoa heille oman näkemykseni. Yhä uudelleen toivoisin heidän ymmärtävän sitä suurempaa kokonaisuutta, jonka he ovat pilkkoneet osiksi ja tulkitsevat nyt heitä palvelevalla tavalla, mutta sitten jo pidän suuni supussa, sillä olen vihdoin ymmärtänyt, että en voi avata heidän silmiään sille mille he eivät ole valmiita. Annan heidän nähdä ja ymmärtää elämää ja ihmisiä omasta näkökulmastaan, tuomita tai olla tuomitsematta. Etsin omaa rauhaa, etsin omia rauhoittavia ajatuksiani. Käännyn kenties yhä enemmän sisälle päin, löytääkseni lopulta ymmärryksen kohdata toisia ihmisiä vieläkin myötätuntoisemmin kuin ennen.

Ja eikö tämä ole juuri lopulta se viesti, mitä niin kovasti yritän kertoa? Eikö tämä monimutkainen, mutta niin yksinkertainen totuus ole se, että ollakseen yhteinen tietoisuus, on meidän osattava olla yksilöitä? Muutos, näennäisessä muuttumattomuudessa ja se, että olemme läsnä tässä hetkessä. Maalamme mielikuvilla ja haaveilla tulevaa, mutta tiedämmme, että ryhmän tietoisuus on yksilön tietoisuutta voimakkaampi. Kaksi on lopulta enemmän kuin yksi. Jos ajatuksemme edelleen luovat kahta todellisuutta (pelon ja rakkauden), ajaudumme erilleen. Jos taas luomme tietoisesti yhdessä rakkautta eli samaa, voimistamme ja annamme tulevaisuudelle voimakkaamman suunnan, annamme vauhtia sellaisille asioille tapahtua, jotka ovat koko ryhmätietoisuuden kannalta toivottavia tai edullisia tulevaisuuden ”haavekuvia”.

Voi kuinka toivoisinkaan, että juoruilun, tuomitemisen ja kaiken negatiivisen sijaan voisimme vahvistaa ajatuksillamme, teoillamme tietä rakkaudellisen tietoisuuden suuntaan. Antaisimme jokaisen haaveilla sitä mitä he toivovat ja kasvaa yksilöinä rakastaviksi, empaattisiksi, myötätuntoisemmiksi. Antaisimme toisemme kasvaa pelottomuuteen ja tietäisimme, ettei kukaan halua itselleen käyvän pahasti. Jokaisen tarkoitus on saada elää ja saada toiveitaan ja tarpeitaan vastaamaan tässä materiaalisessa elämässä. Enkä nyt tarkoita yltäkylläisyyttä vaan ihan tavallista palkitsevaa, riittävää toimeentuloa, että voisi haaveilla uusia asioita, että rohkenisi iloon ja uskoon, että haaveet voivat tulla todeksi, eikä vain surua herättäviksi haamuiksi, tiedoksi, että omat haaveet ovat saavuttamattomissa. Että emme koskaan nauraisi, jos joku paljastaisi meille salaisia haaveitaan, vaan antaisimme heidän olla rohkeita ja jopa ”hullun rohkeita”. Antaisimme vihdoin jokaisen olla outo, ihana oma itsensä.