I am who I am

Today is a day on feelings and music. As so often feelings surface no matter what goes around. Sometimes feelings feel mine and quite often they feel they are not mine. Feelings of the collective consciousness. I feel the sadness and sorrow of someone else. It feels deep within and I take it as my own. It feels difficult to live with my family, when I cannot explain the reasons why some feelings surface. Feelings come and go fast so I don’t try to interpret them anymore.

Sometimes they seem to attach to my memories. The sad days like birthdays or wedding anniversaries. What can you do? Why should I try to push them away? They are part of me and part of my history. (Yes I know he’s been dead for 4 years already, but he is still my husband and a father of my children). Every-time that I look at them and their red hair, it reminds me of him, so how could I push aside something that lives beside me all the time? How much do we insist someone to push the sorrow away, because it seem inconvenient for us? We feel discomfort. We don’t want to face their weakness. We don’t know how to comfort.

We think they must have lost their mind for grieving so long. They must be mentally ill. Are they or are they only trying to keep the loved one appropriately in their life. They are widows. They will always be widow. This is part of them, like the children they gave birth to. There is empty place wherever they go. There is a social wall no matter what they are doing. They are trying to function like nothing ever happened, but that is very tiring. The social circles won’t stay the same. It is like a divorce had happened, but worse. They (widow) feel exclusion. They don’t know what to say, are they making others feel discomfort. No matter how hard they try to talk everything else than him or his death. The are keeping up with the news, and they are trying to find new things to learn and study. They are very happy about their progress in spiritual awakening. They would want to tell others about that experience. So they are  trying to say it with music or poems or through their own experience. They are seeking groups and people alike. The take steps alone and uncertain, but they know they cannot return. There is no such thing as old home. So they ride a long road to somewhere, where there would be sunshine again.

Sometimes days pass with joy and laughter, but sometimes days are more sad and filled with tears. They are trying to bury their heads from the public eyes, even though they are proud they are capable to cry and feel feelings. They have pushed through the hardest times already. So they continue and try to see the better future for their family. At least their children have much to look forward and that makes them very happy.

So the songs play at the back round to make the day. Maybe they will tell their story or climbs of their feelings or their energies they brought with them today.

1st one was a song from Dire Straits. This cover is a Capella. It was dear to me back in 2014. When I was grieving a lot more.

2nd on is from my youth. This song has depth that I cannot explain. It is like a heart vibe or something.

3rd one is a part or the lyrics from Yentl. Love BS’s voice. Love also the movie.

I've wanted the shadows,
I don't anymore.
No matter what happens,
I won't anymore.
I've run from the sunlight -
Afraid it saw too much.
The moon had the one light
I bathed in -
I walked in.
I held in my feelings
And closed ev'ry door.
No matter what happens.
I can't anymore.

There's someone who must hear
The words I've never spoken.
Tonight if he were here
My silence would be broken.
.....
The same heart that tells me
To see myself -
To free myself -
To be myself at last!

For too many mornings
 The curtains were drawn.
It's time they were opened
To welcome the dawn.
......
lyrics Alan & Marilyn Bergman
Yentl

Hopefully you people are enjoying your weekend. It has been lovely weather here, so I had a long walk in Helsinki city Center to see places which were connected to Tove Jansson (creator of Moomin characters). It was a lovely walk and we had a good time with my daughter and I.

Yours, Titta Hannele

Ihmiset

Ihmiset
  tuntevat kipua.
Ihmiset
  kärsivät potkuista.
Ihmisten
   voi olla vaikea sopeutua.
Ihmiset
   kuin lastuna laineilla.
Ihmiset
   huolestuneina koittavat käyttää
   vanhoja rakenteita.
Ihmiset
   huolissaan, eivät luota "johtajaan"!
Ihmiset 
   kyseenalaistavat.
Ihmiset oppivat!
Ihmiset alkavat ajatella itsekseen
ja tehdä johtopäätelmiä yksikseen.
Ihmiset 
   vihaavat kokemaansa vääryyttä.
Ihmiset
   taistelevat sisimmässään
   antaakseen anteeksi itselleen ja toisilleen.
Ihmiset
   silti etsivät kostoa, vaikka itse ovat osallisia.
Ihmiset
   tahtovat tuomita ja saada oikeutta, ymmärtämättä
   mikä todella on oikeutta.
Ihmiset 
   keskittyvät negatiiviseen, vaikka voisivat
   keskittyä parempaan huomiseen.
Ihmiset
   eivät unelmoi,
   sillä realiteetti ajaa unelmien edelle.
   Uskottomuus uskoon ja siihen mikä on mahdollista
   on sammutettu monen toimesta.
   Koulu, politiikka, tiede, media kaikki vain lumetta.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää
ja voimamme meitä yhdistää.
Ihminen kykenee muuhunkin kuin vain elämään,
miksi siis tyytyä vähempään??
Kaikki on loulta kiinni uskon määrästä yksilössä.
Kaikki on lopulta kiinni kriittisestä arviosta
mitä ja ketä kuunnella.
Seurata vai olla oman elämänsä johtaja?
Siinä kysymys, jota tulee pohtia.
Kaikki mitä hyväksymme muodostaa lopulta todellisuutemme.
Oletko pelokas? Oletko luottava? Oletko kyseenalaistaja?
Kuinka paljon luotat itseesi ja sisäiseen vaistoosi???
Kuinka paljon kuulet omia varoituksia
olkoon se ääni sitten vaikka Jumala tai saatana?
Kuinka rohkea olet asettaessasi rajoja
sille mitä teet ja mihin uskot?
Paljonko annat valtaa toiselle, hänen "hyvälle ja pahalle"?
Oletko seuraaja vai seurattava?
Onko tällä asialla merkitystä? Kenelle sillä on merkitystä 
ja mitkä ovat vaikutukset ja kehen ne vaikuttavat?
(c) Hannele Valopää

20.5.18

Ihmisen mieli on kuin veden pinta.

Se näyttää maailman kirkkaana

vain ollessaan tyyni ja levollinen.

Katso lempeästi menneisyytesi virheitä.
Ne ovat osa matkaasi tähän hetkeen.

Hyväksy ne asiat, joita et voi muuttaa.
Sinun kohtalosi on sidottu niihin.

Joskus kauneinta puhetta
on toisen kuunteleminen aivan hiljaa.

Maailman voimakkaimmat aseet
ovat rakkaus ja ystävällisyys.

Kun kohtaat pahuutta
vastaa siihen hyvyydellä.
Vain siten voit voittaa.

Vasta kun ymmärrät,
voit antaa anteeksi.

Kuuntele hijaisuutta.
Se opettaa sinulle jotaikin itsestäsi.

Ne jotka huutavat ajatuksiaan kilpaa,
eivät koskaan tunne totuutta.
Totuuts asuu hiljaisuudessa ja nöyryydessä.

Anteeksiantaminen ja unohtaminen
ovat ensimmäiset askeleet
tiellä todelliseen vapauteen.

Maailman ymmärtäminen
alkaa itsensä hyväksymisestä.

KAIKEN JULMUUDEN TAKANA ON PELKO,
KAIKEN HYVYYDEN TAKANA ON ROHKEUS.

Ajatuksillasi on rajaton voima.

kirjasta Mielenrauhaa. Gummerus

Hyvää ja rakkauden täyteistä viikkoa teille kaikille!

Hieman naurua helteeseen

Palasin taas tänään Aino Suholan mainioon kirjaan Rakasta minut vahvaksi. Tämä runo jonka valitsin satunnaisesti sitoi teeman eiliseen keskusteluun tyttäreni kanssa. Mielenkiintoista kuinka tälläiset pienet ”yhteensattumat” jäävät monesti huomaamatta. Ehkä tällä sattumalla on joku suurempi merkitys myöhemmille jutuille, mutta tänään se antoi naurut. Kiitos Luojalle aamuisesta ilosta.

Rakastettuja runoja Ainolta

Miksi sinulla ei ole kurahousuja?

MItä ihmettä
meille tapahtuu
matkalla
variksensaappaista
nauhakenkiin?

Mikään ei ole enää mitään. Jos paistaa, on liian kuuma,
jos sataa,jalat sierettyy.
Lapsena juostiin suvet ja sateet variksensaappaat
jalassa ja nautittiin vaan. Pujoteltiin mansikoita
heinänvarteen ja herneitä housunpuntteihin ja nautittiin taas.

Iän myötä jalat kasvoivat, puntit kapenivat, mutta
pusero väljeni, että siihen mahtuisi oikein paljon
ahistusta.

Keskellä keväistä kuran lentoa mies paineli töihin.
Sitä otti päästä koko työ.
Ja veden tulo.
Kengätkin olivat kuin mopsin kuono. Märät ja
kurttuiset.
Alle metrinen seisoi kuralammikossa tukevassa
haara-asennossa, katsoi kevättä ja kohtikävelevää miestä
silmiin ja kysyi:
Miksi sinulle ei ole kurahousuja?

Siinä, missä luonto paiskasi ihmisen liitutaritoineen
päivineen kuralammikkoon, yllyttäisi hakeutumaan
kohti sitä kaikkein suurinta ja syvintä, täysikasvuinen
miehekkäästi kiertää vesiesteet, eikä voi mitenkään
käsittää kuinka koskaan on voinut olla niin lapsellinen,
että onkeittänyt kuravelliä.
Mutta miten armottoman terapeuttista herrankin
olisi hetkeksi hairahtua, kohdata kutsuva lammikko,
lähestyä lammikon pintaa hitaasti ja varovasti
läpsäyttää edes kerran.

Yhdellä rysäyksellä siitä taasen herraksi tokenisi.

Jonakin tiukan pannan päivänä saattaisi olla
viisasta tarttua tikkuun, kuljettaa sitä kurassa ja
muotoilla viiva muistuttamaan hankalan lähimmäisen
kasvomallia.
Somapa olisi saappaankannalla kuvatusta keveästi
nenänpäästä hieraista.
Iloisesti saattaisi myös puro juosta hänen
sieraisimistaan ja nauru purkautua tikun pitäjästä.
Kirjoittanut Aino Suhola. Kustantaja Atena. jukaistu 2000.

Aurinkoinen 13.5.18

Hyyvää Äitienpäivää!

 

Jokainen lapsi on lahja ja ilo

Niin se aika kuluu ja lapset lentävät pois pesästä. Äitiyden tie on monipuolinen ja monesti mutkikas. Huolia ja iloa on kertynyt näiden siunausten kanssa aikamoinen pino. Iloa on kuitenkin ollut paljon enemmän kuin huolta. Ilo on ollut ”luovuttaa” itsenäisesti ajattelevat ja luovat ja kekseliäät lapset maailmaan. Sydän heittää kärrynpyörää silti aina, kun lapsi kohtaa uusia haasteita elämässään ja niin se kai on tarkoitettukin.

Kiitos rakkaille lapsilleni, että saan olla teille äiti ja tuki vielä silloin kun sitä tarvitsette. Kiitos siitä, kuinka olette minua kasvattaneet ja opettaneet. Olette suurenmoisia ja minulle ainulaatuisia. Siteemme on pitkä ja toivon sen kestävän vielä pitkään. Isänne paikkaa en voi täyttää, vaikka joskus ehkä sitä yritinkin. Me teimme parhaamme ja uskon, että isäkin olisi ylpeä ja iloinen siitä kaikesta mitä teistä on tänään tullut ja kuinka hienosti olette selvinneet vaikeuksista, joita elämä teille niin nuorena asetti.

Kiitos myös äidilleni suuresta tuesta omalla polullani. Vaikka olen se samat ”vaikea tytär”, olen silti aina kunnioittanut ja rakastanut sinua suuresti. Kiitos!

Titta Hannele

15/5/18 lisäys

Ja nainen, joka piteli lasta rintaansa vasten, sanoi: Puhu meille Lapsista.

Ja hän sanoi: Teidän lasenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat teidän kauttanne mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa. Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan. Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne. Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi. Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä. Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina. Jousimies näkee matkan pään loputtomalla polulla ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti. Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin. Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa muös jousta, joka on järkkymätön.

Kahlil Gibran kirjassa Profeetta

Minne tuuli kuljettaa

Ehkä hieman erikoinen aamu. Kirkas ja kaunis kuin edesmennyt rakkaani olisi sanonut. Joten päätin lähteä rannalle, katsomaan luonnontilaa ja meditoimaan. Pääsin laiturille asti, jota kulkiessa Meriharakat huutelivat varoituksia, jäin niille juttelemaan ja niitä rauhoittamaan. Siinä laiturin päässä olimme sitten yhdessä, rauhallisina ja tietoisina. Istuin ja otin raamattuni. Luin yhden luvun kohdasta jota olen lukemassa ja sitten ”umpimähkäisesti” valitsin toisen kohdan. Synkronisaatio oli täydellinen. Tekstit täydensivät toisiaan. Niiden viesti oli täydennystä aamun viesteihin. Sain rauhan tehdä tänään sen mitä tehtävä on. Lähdin kotia kohti ja ensimmäisenä tielleni osui pieni kolmepiikki laiturilla hämillään. Juttelin sille ja sanoin ettei ole kovin viisasta tulla laiturille. Nostin sen takaisin veteen ja sehän lähti hyvillään syviin vesiin heti käsistäni. Seuraavaksi näin särki kalan. Sekin oli tulossa kaiketi laiturille, mutta oli juuttunut kaislojen päälle ja kenties siinä sätkiessään huomannut kuinka mieletön se oli ollutkaan. No sitä ei tarvinnut avustaa, vaan se pääsi kaislojen alle veteen takaisin. Siitä lähdin vielä katsomaan oliko joutsenet tulleet, mutta juutuin keskustelemaan veneen korjaajan kanssa. Pitkä soljuva keskustelu oli miellyttävä ja esti menemästä mutaiseen rantaan. En siis tehnyt munausta avokkaiden kanssa. Ei niitä joutsenia vielä muutenkaan näkynyt. Ovat vielä tuloillaan.

Kotiin pyöräilin reipasta vauhtia, juomaan teetä. Sitten olikin aika Reiki istunnolle. George Michalelin Older albumi soi taustalla. Vaikka en yleensä Reiki:tä tehdessäni kiinnitä paljon huomiota sanoihin, huomioin tänään nimikkokappaleen kertosäkeen.

” Strange
Don’t you think i’m looking older?
But something good has happened to me
Change is a stranger
Who never seems to show”

Older: George Michael source: https://www.azlyrics.com/lyrics/georgemichael/older.html

Siitä huomio kiinnittyi kahteen kirjaan, joissa oli vanhoja tärkeä kohta -tarroja törröttämässä. Avasin kirjat ja luin.

”maailmankuvassamme on paljon korjattavaa
siinä poseerataan liikaa”

Arno Kotro

”ei kuolema korjaa
se rikkoo
kaikki kaipaavatkin”

Arno Korto

”Kerro minulle, onko sinulla
yhtään ikävä?
Kerro, oletko sinäkin
iltaisin ajatellut minua?
Kerro jotakin.
Minun on helpompi
pitää sinua sydämessä”

”Lennä kirje perille,
älä vaan jää välille!”

”Pieniä rakkauden siirappisanoja
kuiskaan ilmaan.
Lähetän sinulle rakkautteni
tuulen mukana.”

”Mistä tuuli kuiskiikin,
olet aina mielessä!”
4 edellistä kirjasta Sydän heittää kärrynpyörää toim. P-L Perttula

Pieniä muruja. Minulle niiden merkitys on toinen kuin sinulle lukijani ja niin on tarkoitettukin, sillä keskustelumme Jumalan/Universumin tai miksi ikinä sitä kulttuuri haluaakaan kutsua ohjaa ja avustaa meitä kaikkia. On taito kuunnella ja on taito ymmärtää. Viestit eivät aina huuda ja siksi niiden huomaaminen  on vaikeaa. Me emme voi kuunnella vain toisiamme ja käsittää, että heidän viestinsä olisi sanasta sanaan totuus, vaan meidän on osattava peilata ihan kaikkea kuulemaamme omaan elämäämme. Totuus löytyy usein puolivälistä.

Jatketaan siis matkaa yhdessä ja yksin. Kollektiivi tietoisuus ei tarkoita täällä maassa sitä ,että olisimme jatkuvasti sulautuneita yhteiseen tietoisuuteen. Meidän on osattava olla yhdessä yksin ja yksin yhdessä. Meidän on osattava säilyttää itsemme ja oma tietoisuutemme, kriittinen ajattelu ja kriittinen keskustelu. ”Unioni” ei ole luopumista omasta, vaan nimenomaan itseyden arvon tunnustamista. Unioni merkitsee Jumalan tahdossa elämistä ja oikean ymmärtämistä. Unioni on sekin paremminkin unioni Jumalan kanssa kuin maallisten sisariemme ja veljiemme kanssa. Sielujen kumppanimme ovat Jumalan vastaus meidän tarpeisiimme (kasvaa, kehittyä, ymmärtää ja suorittaa elämäntehtävämme) täällä maassa eläessämme. Fyysinen kuolema vie meiltä itseyden. Palaamme siis jälleen todelliseen ykseyteen.

Tämä on testimme ja aikamme ymmärtää unionin todellinen merkitys ja rakkauden todellinen olemus. Rakkaus ei ole omistamista, eikä paljon mitään, mitä olemme oppineet sen olevan. Todellinen rakkaus on luopumista omista egon harhakuvista ja vaatimuksista. Rakkaus ei kapinoi, ei omista, ei vaadi. Rakkaus on! Neulansilmä kuvaus on monessa mielessä niin osuva kuvaus, siitä miten vaikea on egon päästä todellisen rakkauden tilaan. Ego käsittää ja käsittelee kaiken vain loogisesti, haluaa vain itselleen, tekee kauppaa ja viekoittelee ja pettää. Todellinen rakkaus asettaa rajoja, suojelee itseään, tekee valintoja oikean puolesta. Todellinen rakkaus ottaa aina vastuun. Todellinen rakkaus ei tunne vapaamatkustajia vaan vastuu pitää sen liikkeessä ja tietoisena siitä miten tulee toimia.

by: Titta Hannele

Muistojen kujalla

23.11.69

Ehkä viidenkympin kriisi lähestyy, ehkä ei. Historia ja suku, nimet ja menneet ajat muodostavat jatkumoa, meidän DNA:mme. Henkinen perintömme, halusimmepa sitä tai emme, on meihin kirjoitettu. Moni nimi suvussa on vaiettu, moni historian lehti on tietoisesti jätetty unohduksen tilaan sen vuoksi, että se on jotenkin häpeällinen tai liian traaginen kerrottavaksi. Meillä jokaisella on luurankoja sukumme kaapeissa. Meidän lähihistoriamme ”karmivuus” ja traumaattisuus on se työ, jota meidän nyt tulisi tehdä, työstää ja puhdistaa. Kenties ne joiden nimiä ei mainita, ovat olleet mustia lampaita, muiden tuomioista johtuen. Kenties heidän valintansa eivät ole olleetkaan niin mustia kuin heidän sukunsa haluaa ne muistaa. Kenties ne unohdetut eivät ole olleetkaan niitä joiden nimet meidän olisi tullut unohtaa. Ehkä kaikki palat on ensin nähtävä ja käänneltävä sitten niitä käsissään, jotta voisi arvioida palojen arvon ja todellisuden ennen niiden asettamista paikoilleen.

Itse ihmettelin tänään yhden sukumme jäsenen kuolinpäivän puuttumista. Muistini ei muista ja joitakin asioita ei puhuta. Suru kohtaa minut tässä asiassa, vaikka en häntä koskaan tuntenut. Sitten jatkoin jo omaa matkaa muistojen kujalla. Ihailin kauniita nimiä, esi-vanhempiani ja heidän ponnistuksiaan. Pintaa raapaisten ja vain pienen palan verran tiedän taustoja heidän matkastaan rakentaa tätä maata.

Siitä astuin syvälle itseeni ja katselin itseäni vauvana, ruskeatukkaisena, sinisilmäisenä. Tiedän oleeni erityisen vaikea lapsi. Seurasin kasvukäyriäni ja erityisesti poikkeamia ja niiden poikkeamien mahdollisia syitä ja vaikutuksia siihen kuka minusta on tullut. Itkin sitä intuitiivista tietoa, ja niitä syvältä kouraisevia kauheuksia joita käsitin. Välillä luin vauvakirjani kauniita runoja ja itkin niitäkin, äitinä, lapsena, aikuisena, erityisesti kaiketi parantuvana aikuisena tai eheytyvänä aikuisena.

Ensimäinen runo

Lapsen kehto – valtakunta suurin,
Siinä nukkuu pieni äärettömyys.

Salaperäinen on kehto keinuessaan:
siinä tuuditellaan tulevaisuus.
Siinä odottavat kapaloissaan
kaikki voimat, kaikki tapahtumat,
kaikki viattomuus, kaikki synnit,
koko mystillinen ihmiselo.
Uuno Kaila

Toinen runo

Sadun loppua sen en kuule
minä milloinkaan kenties.
Sanat kummalliset ja armaat:
”Tuli metsästä pieni mies -”
Puut mustat kumartuivat
hänen jalkainsa askeliin,
kuun valossa varvut uivat –
en tiedä, luulen niin.
Aale Tynni

Ehkä kaikki mitä tällä tarinalla on lukijalle merkitystä on se, että meidän on uskallettava kohdata lapsuutemme voidaksemme kasvaa aikuisiksi, siis ihan aikuisten oikeasti aikuisiksi. Meidän on tunnettava kasvattajamme ja keties tuomittava hiedän tekonsa tai tapansa kasvattaa. Vain sillä tavoin kykenemme muuttamaan tulevaisuutta ja tapaamme kasvattaa kenties omia lapsiamme tai toimia ylipäänsä vastuullisesti ja aikuismaisesti yhteiskunnassa. On myös hyvä muistaa, että vaikka ”joutuisimme” tuomitsemaan omat vanhempamme tai paremminkin heidän tekonsa tai tapansa toimia, ei se tarkoita sitä, että emme voisi rakastaa ja rakentaa uudestaan suhdetta puhtaammalle ja terveemmälle pohjalla. Meidän vanhempamme tai kasvattajamme ovat maallisia vanhempiamme, heikkouksineen. Antakaamme siis anteeksi heille, heidän virheensä Jumalan edessä jos emme muuten. Jokaisella on virheensä, ei siis tarrauduta liiaksi niihin likatahroihin, vaan katsotaan mieluummin kokonaisuutta ja potentiaalisia mahdollisuuksia. Ymmärretään, että jokainen voi kasvaa ja kehittyä. Jos he tai sinä itse et ole valmis, niin anna asiat Jumalan käsiin ja rukoile muutosta parempaan. Jos et löydä sanoja, muista että rakkaus on sanattomista tavoista voimakkain. Hyvä tahto ja vihan vastaisuus muuttavat omaa elämää ja toisten elämää paljon enemmän kuin kiukuttelu, herjaaminen, panettelu, tai moraalisaarna. Ole rakkauden esikuva. Ymmärrä mitä todellinen rakkaus on ja miten se itseään ilmaisee.

Ihanaa kevättä kaikille! Toivon kukkia mielenne ravinnoksi! Hengen ja ruumiin ravintoa terveydeksenne! Olkoon toukokuu runsauden ja veljeyden kuukausi meille kaikille! Aamen.

Teidän uskollinen sisarenne pohjoisessa maassa