Alkuliman tanssi

(Shamaanin kuvaus parantamisesta metaforisesti.)

Valo ja vesi meressäni
sekoittuvat
muodostaen värejä ja plasmaa,
elämän alkulimaa.

DNA:n ja kaikki solut
kehoni rakennuspalikat
olivat rempallaan.
Käskin alkulimaa kehoa korjaamaan.

Luoja minussa alkoi väreillä
parantamisen hyräilyä.
Hyräily tuntui värinänä kehoni
kaikissa soluissa.

Luoja minussa hyräili keholleni
ja käski sen korjata sen mikä oli epäkunnossa,
poistaa sen mikä ei enää palvellut.

Minä ja luoja minussa
tanssimme tätä alkuliman tanssia.

Luovu mielikuvituksesi luomasta mielikuvasta

KOSKETUS
ON SURUA, INHOA, ILOA.
KOSKETUS
TYÖNTÄÄ POIS,
ANTAA LUVAN,
ON TUNNE ETTÄ ON OLEMASSA.
SANAT – YMMÄRRYS
– KAIKKI MUU VAIN SOTKUNA LATTIALLA.

(c) Hannele Valopää

Joskus sanojen taakse kätkeytyy monta tarinaa ja sanojen merkitys kuvastuu tietysti eri tavalla lukijalle kuin kirjoittajalle. Pelkomme on, että emme ole oikeassa, emme tulkitse oikein, emme lue ja ymmärrä toisen antamaa merkitystä. Toisen tapa kertoa johtaa siis meitä harhaan. Haluamme tietää ja ymmärtää toisen näkökulmasta, mutta voimme ymmärtää vain omasta näkökulmasta. Voimme toki kehittää empatiataitojamme  ja laajentaa omaa näkemystä asioista, mutta emme voi koskaan päästä täyteen selvyyteen toisen tarkoituksesta, sillä niin ei vain ole tarkoitettu. Meidän on tarkoitus löytää itsemme toisen avulla, oppia ymmärtämään kuka olemme ja millaiseksi haluamme muuttua.

Se, että ihastumme johonkin tekstiin tai se kertoo meille jotain mitä kaipaamme kertoo meistä, ei toisesta persoonasta. Henkilökohtainen viesti voi toki tuoda mukavan tai surullisen viestin, mutta lopulta viesti kertoo aina toisesta ja hänen tunteistaan. Tässä mielessä tarkasteltuna kaikki lyriikka, runous tai kaunokirjallisuus on oma ymmärryksemme, oma illuusiomme. Tuolla illuusiolla saamme aikaan ennakko-odotuksia, kuvitelmia, haaveita, että toinen vastaisi jollain syvällä tasolla tuntemiimme tunteisiin. Etsimme epätoivoisesti rakkautta, hyväksytyksi tulemista itsemme ulkopuolelta, vaikka ainoa paikka mistä sen voimme todellisuudessa löytää on itsestämme. Toisen antama tunne tai kosketus tuo vain lisän siihen mitä jo tunnemme. Tuo toinen ”magnifioi” eli korostaa vain sitä mitä jo tunnemme. Jos siis tunnemme inhoa, itsesyytöstä, rakkaudettomuutta, emme voi nähdä toisessa tai missään muuallakaan muuta kuin sen mitä koemme.

Me syytämme toista, vaikka se ketä meidän pitäisi ”syyttää” tai itse asiassa parantaa on me itse. Tekstejä analysoidessamme tai ihannoidessamme voimme löytää paloja itsestämme. Meidän tulisi siis välttää ihastumasta viestintuojaan, sillä todellinen tarve on itseemme ihastuminen, oman sisäisen tilamme muuttaminen.

Elämä yksin voi olla haastavaa, ja omat ajatukset voivat tuntua hajottavilta. Alamme ajan kuluessa kaipaamaan kosketusta, hyväksyntää, yhteyttä. Vahva ihminen löytää ystävyyssuhteita jotka tukevat jaksamista, kunnes kohtaaminen sen yhden oikean kanssa voi tapahtua. Odotus on raastavaa ja tasapainoilu vieläkin raastavampaa. Omana itsenään pysyminen ja omien arvojen vaaliminen ovat testauksen alla jatkuvasti. Ei pidä antautua hetken mieliharhan vietäväksi kun voimme oppia ja saavuttaa pidempiaikaisen ilon ja kasvukumppanuuden.

Välinpitämättömyys ja huonot kokemukset estävät pääsemästä eteenpäin. On siis oltava avoin omalle sisäiselle maailmalle. Uskallettava tuntea kaikkia tunteita. Ymmärrettävä niiden tunteiden avulla sitä mikä on rikki sinussa. Missä on se lohduton sisäinen väärin ymmärretty lapsi. Mitä se sisäinen lapsi tuntee kun vastaan tulee kokemus tai elämys mikä saa koko kehon värähtämään onnesta ja ilosta? Pelästyykö ja vetäytyy välinpitämättömyyteen vai uskaltautuuko keskusteluun? Uskaltautuuko jättämään odotukset syrjään ja olemaan VAIN LÄHIMMÄINEN JOKA KUUNTELEE MITÄ TOINEN TARKOITTAA?

Aikamme täällä on niin kovin rajallinen. Kuvittelemme kenties, että ehdimme tehdä sitten kun… Se sitten kun aika ei vaan tule, sillä se sitten kun valuu aina käsistä, se on aina tulevaisuudessa. Tässä hetkessä voimme tehdä, tässä hetkessä ottaa yhteyttä, kasvaa, muuttaa itseämme. Voimme uskoa ja toivoa tulevaisuuden pilvilinnaa, mutta emme saa musertua sen pilvilinnan alle. Jos siis kaipaamme kosketusta, on meidän uskallettava koskea tässä hetkessä, sanoillla tai teoilla. Meidän on opittava empatiakykyä, sillä tulevaisuus ei ole tätä päivää parempi jos emme aloita sen tulevaisuuden tekemistä juuri tänään. Meidän on oltava sitä mitä haluamme jo tänään, ymmärrettävä että se käytös ja ne sanat ovat jo huomisemme.

Eheytyminen kulkee kivun kautta parempaan

Itsensä löytäminen voi olla iloinen mutta myös niin tuskallinen tapahtuma. Eilen tuli se tuskallinen hetki, kun tajusin vihdoin mikä on pitänyt siinä arvottomuuden tunteessa. Yht’ äkkiä se ei olekaan enää turvapesä tai helpotus vaan paremminkin piikki lihassa. Silti siitä haluaa pitää kiinni, sillä se piikki on vähemmän tuskallinen kuin se, että antaisi itselleen luvan olla jonkin arvoinen.

Aivan hullu ajatus eikö? Kyse ei edes ole siitä että olisin sortunut käyttämään kiellettyjä aineita tai alkoholia. En vahingoita itseäni ulkoisesti, en syö ”suruuni” tai muihinkaan tunteisiini, en enää. En siis voi kuvata olevani addikti ulkoisesti millään tavalla ja kuitenkin ”itsetuhoiset” ajatukset ja tapani tekevät minusta sairaan, addiktin.

On vaikea myöntää itselleen että on jotenkin rikki. Yrittää pitää itseään kasassa ulkoisesti, vaikka ei olekaan. Kyllä minä tiedän, että kaikki muut ovat sen nähneet ja kaikki muut puhuvat siitä jopa ihan avoimesti. Ne kaikki muut välttävät minua juuri siksi, että kuoreni on hajalla, ollut jo vuosia ja se kuori vuotaa päästäen sitä hajonnutta näkyviin. Se mitä he eivät tiedä ja mitä vain arvailevat on se syy tai ne syyt. Joku tietää jotain, kolmas luulee keksineensä kaikki tai lukeneensa jostain, mutta kukaan muu kuin minä ei tiedä. Se taakka on raskas, enkä sitä juuri siksi avaa koskaan kaikkea, sillä toisilla on myös omat taakkansa. Kokemukseni kautta yritän olla ihminen ihmiselle. Herkkä ja ymmärtäväinen. Toisinaan tarvitseva ja itseni avaava, sillä yksin kulkeminen satuttaa joskus enemmän kuin se että saisi jakaa jonkun raskaan asian. Sellaista ihmistä ei vain enää ole. Se tuntuu pahimmalta asialta tässä kaikessa. Mutta hei on sen menetyksen tilalle tullut jotain, mitä arvostan. Olen tavattoman iloinen siitä, mitä olen oppinut ja toivon että tulevaisuudessa voin auttaa muita rikkinäisiä omalla tavallani.

Mutta palatakseni tuohon eiliseen oivallukseen. Miten sen voisi nyt vihdoin työstää pois? Kuinka luopuminen kivusta onnistuu? Miten kauan paraneminen kestää? Itse koen, että meditoimalla, Reiki hoidoilla ja pienten askelten tekniikalla pääsen lopulta kuivalle. Rakentamalla muutosta pala palata. Itseni kokonaisvaltaisesti nähden. Eheytymisajalle ei siis voi antaa määritelmää. Ehkä hyvä olisi muistaa se, että mitä pidempään kehosi on säilönyt negatiivisia kokemuksia tai tunteita sen pidempi aika niiden eheytymiseenkin kuluu. Ole siis kärsivällinen ja rakkaudellinen itsellesi ja prosessillesi.

Toipumisessa on myös ymmärrettävä, että toipuminen ei poista kipua vaan itse asiassa lisää sitä joksikin aikaa. On ikäänkuin mentävä taaksepäin päästäkseen eteenpäin. Juuri tuota taaksepäin menemistä meistä niin moni pelkää. Moni ajattelee, että fyysinen kipu on pahempi kuin henkinen kipu, mutta henkinen tuska on aivan yhtä kamala jollei kamalampi kuin fyysinen kipu. Henkinen kipu sitä paitsi etsii paikan kehosta ja varastoituu. Kun se sitten saa luvan aloittaa paranemisen, on fyysinen kipu ”seuraus” paranemisesta. Sydänsurujen paikka on sydämessä ja kuten meistä melkein jokainen tietää on särkynyt sydän kuin raskas kivi ja ahdistava tunne rinnassa. Aivan samoin kipu lokeroituu elimiin ja kehoon lukkiuttaen energiaamme. Siksi paranemistyössä on ehdottoman tärkeää poistaa stressiä kaikin mahdollisin tavoin. Toisille se on meditointi, toisille juoksulenkki. On valittava itseä rakastavaa toimintaa ei siis sohvaa ja suklaata. (Tämä ei tarkoita niitä herkkuhetkiä tai hellimistä toisinaan. Ymmärrä mikä on vahingollista ja toistuvaa addiktion tyyppistä tekemistä ja luovu siitä.)

Toivon, että tämä avautuminen auttoi sinua lukijani jollain tavalla havainnoimaan omia kipupisteitäsi, että uskaltautuisit pienin askelin työstämään niitä kipuja jotka kelluvat keitoksesi pinnalla. Mennään hiljaa eteenpäin ja uskalletaan olla välillä tarvitsevia inhimillisiä ihmisiä. Sillä vahvuus on tasapainoa, ei härkäpäistä sisua ja tunteidensa tai kipujensa kieltämistä.

Kuva

Karma

13-11-16

Kuva

18.8.16A

Save

Kosketus ja sen puute

Tää johdatus, se miksi kutsun näitä välähdyksiä ja ohjauksia mennä johonkin tai sanoja, joita sitten aloitan tutkimaan. Eilen sana oli silmät. Tänään sanaksi tuli kosketus ja voihan ihanaa, mihin kaikkeen se sana minua johdattaakaan.

Yritän kertoa tarinan ja ajatuksen mahdollisimman selkeästi, mutta kuten aina tarina muodostuu niin nopeasti ja niin monesta säikeestä, että kirjoittaminen voi välillä olla vähän jälkijättöistä tai omasta mielestä sekavaa. Tähänkin asiaan olen ottanut asenteen, että vaikka en aina ymmärrä tai tiedä lopputuloksesta enkä edes tekstin merkitystä itselle saati sitten muille on minut asetettu se teksti kirjoittamaan tietystä syystä. En siis kyseenalaista ja ainahan voi deletoida. En minä tänne blogiin niin suuria asioita kuvaa, että ne olisivat minun elämäni kannalta salattavia tai suuria salaisuuksia valtion tai jonkun yhteisön kannalta. Rohkeasti siis lähden polkemaan tänään kosketuksen polkua ja katson mihin se vie.

linkki: Kuunteleva kosketus papunetissä pdf (20 sivua) Hoitotyön menetelmä, joka pompsahti ensimmäisenä etsimeeni. En ole koskaan lukenut tuota, vaikka papunet on muuten työn ja opiskelun kautta tuttu. Tutustunpa siis siihen jossain vaiheessa ja suosittelen muitakin asiasta kiinnostuneita tekemään niin.

Itsellä on kosketuksesta kokemusta hoitotyössä ja siitä kuinka tärkeä osa se on sitä miten kohtaamme hoidettavat. Kiire ja äkkinäisyys luo jännitteitä ja herkimmät hoidettavat reagoivat siihen hyvin negatiivisesti. Kosketusta ja sen merkitystä on tutkittu paljon ja siihen en nyt aio sen enempää perehtyä tai kirjoitaa siitä. Tämä kun on  blogi joka on sanoittamassa minun elämääni ja minua kiinnostavia asioita tai ilmiöitä. Ehkä näin kirjoittamalla löydän jotain uutta aiheeseen liittyvää tai ehkä joku joskus uskaltautuu linkkaamaan jonkun havainnon tai kertomaan oman havaintonsa asiasta.

Siispä vielä kosketuksesta tai sen puutteesta. Leskellä tuo tuntoaisti sähköistyy ja kaipaa kovasti saada kontaktia. Usein leski kaipaa enemmän kädestä pitämistä tai aitoa halia, kuin lohduttavia sanoja tai fraaseja. Kosketus todella hoivaa ja sanoo paljon enemmän kuin tuhat sanaa. Meitä leskiä kuitenkin pelätään ihan kuin olisimme jotain syöjättäriä. Monilla on pitkä suhde takana ja yht’ äkkiä sitä kädestäpitäjää ei enää olekaan. Totaalinen yksinäisyys tuntuu tappavalta ja tukahduttaa ja kuristaa kurkkua. Toisaalta leskikin on kauhuissaan uuden ihmisen kohdatessaan. Se hirveä ristiriita siitä, että voiko koskea ja uskaltaako. Meneekö enemmän taas hajalle jos päästää toisen lähelle. Sitten on se tietoisuus, että hetki täällä vain eletään. Haluaako sitä olla yksin koko loppuelämänsä? Onko ystäviä sen verran, että heiltä saa läheistä kosketusta sen verran että pysyy hengissä?

Nykymaailma ei eristä vain vanhoja kosketukselta vaan se eristää meitä kaikkia. Oli sitten kuinka kaunis ja haluttava ihminen tahansa on jokainen vailla kosketusta enemmän tai vähemmän. Kättelykin on otettu pois terveyskeskuksista hygienian vuoksi. Inhimillisyys  on siis vähemmän tärkeää kuin pöpöjen torjunta, vai onko? Kyllä ne pöpöt muutenkin tarttuvat ja koskaan ei voi niiltä täysin suojautua. Käsihygienia toki on asia, jota kaikkien tulisi opetella terveyskeskuksessa ja sairaalassa käydessään, mutta se ei saisi viedä meitä vain kliiniseen tutkivaan epäinhimilliseen tapaan kohdata. Ihminen ei ole robotin kaltainen, me elämme kosketuksesta ja kosketuksella.

Hyväksyvä kosketus on niin tärkeä osa meidän ihmisten elämää, että toivoisin jokaisen kiinnittävän siihen erityistä huomiota. Itse opiskelin aikoinaan lapsihierontaa, joka oli kehitetty rosenterapian pohjalta. Rosenterapia keskittyy hieronnan avulla nostamaan tiedostamattomasta tietoisuuteen tunteita ja tällä tavoin eheyttämään hierottavaa.

Lapsihieronnan menetelmä on helppo oppia ja hieronta on kevyttä, mutta kosketus pitää olla riittävän painavaa, ettei se aiheuta vain kutinaa. Jälleen kerran keskiössä on vuorovaikutus hierojan ja hierottavan välillä. Itsellä hierontakoulutus aiheutti aikanaan itku-naurun. En tiedostanut kyllä mistä nuo tunteet pulppusivat, mutta ne olivat jotenkin puhdistavia. Pitempään työstettäessä kosketuksen avulla tunteita ja kokemuksia tulisi kyetä jopa nimeämään. Käytin tätä hierontaa koko perheelleni ja tietysti lapsille se antoi rauhoittumista ja luottamusta ja rakkautta meidän välillä. Mieheni kohdalla työstimme rakkauttamme ja rentouden kautta tuli myös tietysti kiihottuminen. Hieronta auttaa hallitsemaan tuotakin, mikäli sitä kiihottumista ei haluta tai halutaan vain raukeutta ja rakkauden yhteenkuuluvuutta.

Loppuun muutama linkki kursseja järjestävistä tahoista.

http://www.lapsihieronta.fi/  Kouluttaja Reija Suntio on kouluttanut minuakin Helsingissä kaksi kurssia ja voin lämpimästi suositella hänen kurssiaan.

http://www.ikarosterapia.com/kurssit-ja-koulutus/  Elämäntaidekoulu Ilo järjestää monipuolisesti koulutusta ja nettisivuilla on muutakin infoa. Kurssikeskus sijaitsee Katajanokalla Helsingissä.

Vielä kirja, jonka bongasin koskien juuri hoitotyön kosketusta ja enemmänkin juuri sen puutetta. Hyvä Kosketus: Merete Mazzarella