Olet aina

Niin se elämä menee menojaan.
Minä vaan jäin kaipaamaan,
sinua takaisin viereeni istumaan ja puhumaan.
En olisi tahtonut kaiken päättyvän näin,
kylmä on kun yksin jäin.
Lähdit kiireellä, kuin enkelin siivet olis olleet
jo selässä.
Tiedän että sisällä huoneessas itkit ja kyyneleet
multa peitit.
Toisinaan hetken raivosit ja tuskailit
ja minua jostain syyttelit.

Nyt jazziltaa vietän yksinään
ja muistan sen mitä ei koskaan ollutkaan.
Miksi mieleni luo muistoja meistä
harmaahapsista?
Miksi kätesi käteeni uppoutuu ja poskesi vasten poskeani
liimaantuu?
Miksi huulet huulilla tunnen vielä
vaikka myrsy vei sinut mennessään
jazzia muualle tanssimaan.

Täällä yksin tanssin
vai tanssinko sittenkään?
Ei, ei meitä yksinään
pidetä erillään.
Poissa on vain fyysinen,
mutta säilyy yhteys henkien.
Koen ja tunnen sen vaikka ihoasi
enää kosketa en.
Olet siinä. Olet aina.

#SheLovedHerself

Katsoin tänään jakson vaakakapinan alullepanemaa ohjelmaa Jenny+ : Terveysfasismi ( https://areena.yle.fi/1-4212331#autoplay=true ). Hienoa, että Jenny on Ylen kanssa tuottamassa maailmaan näkökulmaa siitä miten meidän kulttuurimme suhtautuu läskeihin. Tartuin tähän, koska se kosketti minua syvästi ja koska olen muuttunut entinen läski.

Tunteet. Mihin niitä pakenisi? Milloin voisi katsoa itseään peiliin ja sanoa, että on tyytyväinen itseensä? Milloin voisi jättää toisten kommentit vähemmälle huomiolle? Toisin sanoen milloin on riittävä??? Kovettamalla itsensä tai hyväksymällä toisten totuuden tai sallimalla heidän kylmät ja ajattelemattomat kommenttinsa emme voi maailmaa muuttaa. Muutoksen on lähdettävä asenteesta, että suvaitsemme ja ymmärrämme ilmiöitä ja ihmistä paremmin. Ymmärrämme, että ihminen ei ole pelkästään ulkoisten osiensa summa vaan paljon enemmän ja paljon monimutkaisempi kuin voimme tässä ja nyt käsittää.

Minä entinen ylipainoinen, olen saanut kokea monet ”ilkeät” kommentit ja eristämisen. Olen uskonut kuvat joita toiset ovat muodostaneet minusta. Uskoin olevani arvoton, huono, laiska, kelvoton. Uskoin jopa sen, että tämä kuka minun sanottiin ja uskoteltiin olevan koskisi kaikkia elämäni alueita. Olin siis samalla tyhmä ja huono ihminen, enkä suoriutunut tehtävistäni. Itsetuntoni joka oli jo muutenkin heikko pisti minut syöksykierteeseen ja melkein itsemurhan partaalle aikanaan. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu ja niin kävi minullekin. Tie ylöspäin alkoi jossain vaiheessa elämää ja kokonaisvaltainen muutos käynnistyi.

Syvällä sisimmässäni olen varmasti kantanut tuota pientä tyttöä, joka, ei koskaan ollut tarpeeksi, joka oli laska tai saamaton, kömpelö, ruma…… Muutos tuli ensin ulkoisesti ja myöhemmin sisäisesti. Ulkoisen muutoksen saavuttaminen on tietysti ollut prosessi ja maratoni jo yksinään, mutta sisäinen työ se vasta on vaatinut ponnistuksia jos mikä. Kyse on omien vahvuuksien tunistamisesta ja asenoitumisesta siihen, että tekee elämästään itsensä näköisen oli se sitten millainen tahansa. Tahdon ja muuttumisen on lähdettävä sisältäpäin jos ollenkaan.

Ylipainoisille huomautellaan ja muistutetaan enemmän kuin taarpeeksi siitä mikä riski he ovat yhteiskunnalle ja kuinka he eivät ymmärrä saavansa sairauksia. Harva ylipainoinen on todellakaan tyhmä ja tietämätön siitä riskistä jota osa kantaa geeniensä mukana tai elämänvalintojensa tai vanhempiensa valinnan vuoksi. KYLLÄ ylipainoinen tietää ja tiedostaa, ei läskiys tee ihmistä tyhmemmäksi. Kyse on valinnoista ja toisinaan ne eivät ole edes omia valintoja vaan DNA:n tai lapsuusajan perheen valintoja. Miksi siis yritämme syyllistää ja sanoa ylipainoiselle, että he ovat jotenkin tyhmiä tai tietämättömiä??

Mitä olen siis oppinut itsestäni? Mitä olen oppinut ihmisestä? Olen oppinut arvostamaan omaa kykyäni hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat. Olen oppinut arvostamaan terveyttä ja pieniä asioita itsessäni, kuten kauniita silmiäni, joiden hyväksyvä katse tavoittaa toivottavasti jokaisen joka niitä etsii. Olen oppinut arvostamaan kaikkia niitä jotka hyväksyvät minut ehdoitta, virheineen kaikkineen.

Toisaalta olen oppinut myös selviämään yksin maailmassa jossa vain ulkoinen tuntuu olevan arvostettua. Olen oppinut olemaan skeptinen kaikkia sellaisia kohtaan jotka ovat liian hyviä ollakseen totta. Kyllä minä heitä rakastan veljinä ja sisarina, mutta en lähesty heitä sillä tiedän heidän kalkkaromaisen sisälmyksensä olevan liikaa minun käsityskyvylleni. Aina tällaisia kalkkaroita ei voi välttää ja he jättävät elämään syviä arpia ja kysymyksiä siitä kuinka joku voi vihata sillä tavoin toista. Eikö lopulta meidän tarkoituksemme ole elää ja oppia itsestämme ja toisistamme? Eikö elämän tarkoitus ole pystyä elämään sovussa näkökulmaeroista huolimatta? Eikö suvaitsevaisuus ole ihmisyyden mitta?

Rakastavasti entinen läski, joka rakastui itseensä ja oppi elämään omaa elämää periaatteella live and let live.

BMI 26,37 ei täydellinen mutta onnellinen.

 

Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

Kiitos!

Sade pieksää saappaatkin
sisältä märäksi.

Tukka liimantuu kasvoihin ja lopulta
tuulen pyörittäessä sen tuulenpesäksi päälaelle.

Posketkin punoittaa kylmien käsien kanssa
kuin kodittomien konsanaan.

Niin on luontoäidin
syksyinen kauneussalonki tehnyt minuun tehtävänsä.

Ehkä minäkin olen koditon
vaikka minulla osoite onkin.
Ehkä kaiken tämän tarkoitus on muistuttaa minua
siitä mistä en osaa olla kiitollinen
tai siitä mitä pelkään eniten,
ettei minulla ole kotia.

Siksi suljen silmäni ja lausun kiitoksen
kodille ja perheelle.

Ystävä vai vihollinen

Kuinka paljon erilainen

maailmamme voisikaan

olla, jos

ystävysten sijaan voisimme kulkea

kaikkien kanssa

rinta rinnan?

Voisimmepa yrittää

nähdä vieraassa ja erilaisessa

ihmisyyden ja samanlaisuudet.

Voisimmepa kunnioittaa

ilman tarvetta yrittää muuttaa, kasvattaa, oikaista,

korjata tai millään muotoa tietää

mikä toiselle on parasta.

Voisimmepa antaa jokaiselle äänen

että he voisivat kertoa siitä,

mikä saa heidän sielunsa

loistamaan ja iloitsemaan.

Voisimmepa hyväksyä ihmiset ilman

diagnooseja, stigmatisointia, kategorioita,

ismejä tai mitään muuta ihmisen rakentamaa.

Voisimmepa lakata erottelemasta ja vihdoin

nähdä ihmisen ihmisessä

pelotta

rakkauden ilmentymänä

suruineen, huolineen, iloineen ja menestyksineen.

Jokaiselle annnetaan ja jokaiselta otetaan.

Kateus, ahneus tai uhriutuminen

eivät vie ihmiskuntaa positiiviseen suuntaan.

On työstettävä yksin ja yhdessä.

On uskallettava ottaa vastuuta ja

opittava kieltäytymään ja vaatimaan.

On opittava olemaan vapaa ja ymmärrettävä,

että vapaus on vastuuta itsestä ja yhteistyötä

ilman ahneuden tai egon sanelemaa rajoitetta.

Vapaus on ehdotonta rakkautta itseä ja toisia kohtaan

ja se jos mikä tuntuu monista niin kovin pelottavalta.

Tunnelmia

 

Illan hämärässä kulkee taksi.
Taksin takapenkillä
istuu nainen ja kirjoittaa
ja tietokoneen ruutu välkkyy
kuin tulikärpänen,
jonka rakkaudenkutsua
ei kukaan voi saavuttaa.

(neljän intuitiivisesti valitun sanan kautta muodostettu runo)

Sankari puki ylleen violetin viitan
ja otti voitonmaljan täynnä saippuaa,
siitä nyt kuplia puhaltaa
ja toiveita rauhasta
maailmalle sinkoaa.

(neljän intuitiivisesti valitun sanan kautta muodostettu runo)

Ei tänään sen enempää. Näin on hyvä. Taidetta, lepoa, itsensä hyväksymistä ja kiitollisuutta. Kiitos teille lukijani!

 

Nykypäivän ”ongelmia” ihmissuhteissa

Listasin tänään taas näitä nykypäivän ”ongelmia”, joihin henkisesti kasvava ihminen niin helposti sotkeutuu, ”ongelmiin” jotka aiheuttavat draamaa elämäämme ja sydänsurua. Kasvaessamme muutamme käsitystämme ja toimintaa, odotuksia toisia kohtaan. Kaikki muuttuu koko ajan, mutta juuri siksi olisi hyvä käsittää mitä itse on ja kenties miksi asiat ovat kuten ne ovat. Tuomitseminen on turhaa, jos käsitämme, että muutos on pysyvää, opimme vain paremmin ymmärtämään miten toimimme, mitä haluamme, ketä olemme ja miten ilmaisemme sen ihmissuhteissa.

Ensiksi ajattelin sitoutumispelkoa. Useimmiten miespuolisen ”ongelma” (riippuu täysin omasta näkökulmasta miten asian näkee siis onko pelkoa vai vapauden kaipuuta jolloin ei ole ongelma ollenkaan). Kyse on siis enemmänkin tiedostamisesta, että  mitä haluaa. Jos tavoite/ haave on parisuhde on työstettävä sitoutumispelkoa ja menneisyyden pelkoja/syitä miksi kyseinen pelko on ilmaantunut elämään. Kenties itse on kokenut petymyksiä ja kaoottisia/ahdistavia/tukahduttavia ja kasvua estäviä ihmissuhteita tai jopa romanttisia suhteita. Kenties oma perhe on ollut pelon laukaisija. Oma perhe ja malli rikkinäiselle parisuhdemallille on muodostunut lapsuudessa. Emme ole oppineet mallioppimisen kautta muuta mallia toimia. Voimme sitten joko syyttää mennyttä perhettämme ja parisuhteitamme tai sitten voimme ymmärtää, että meillä on mahdollisuus valita toisin. Tarkkailemalla voi tietysti sanoa jostain ihmisestä asioita, ennekuin sitoutuu syvemmin, mutta toisinaan (usein narsisti piilottaa salaisuutensa niin syvälle, että emme ruusulasit päässämme huomaa varoituksen merkkejä). On siis hyvä olla varovainen. Pelko ei silti saisi jähmettää kokonaan niin, että vetäydymme täysin ihmissuhteista.

Seuraava huomioni liittyy tavallaan sitoutumispelkoon ja on kaiketi nykypäivän ”malli” kumppanin etsimisessä. Mielestäni tämä malli on luomassa lisää sitoutumispelkoa tai tietynlaista parneri shoppailua. Ei ”tyydytä” kehenkään. Ajatellaan, että jos kuitenkin on joku parempi, että minä ansaitsen paremman. Asetetaan rima tietyllä tavalla niin korkealle, että kukaan ei yllä siihen. Ei haluta nähdä, että parisuhde on kasvuprosessi, että kumpikin tulee keskeneräisenä ja kenties lopulta eroaakin näiden keskeneräisyyksien vuoksi. Tarkoitus on kuitenkin nähdä kasvumahdollisuudet paremminkin kuin varsinaiset yhtäläisyydet, sillä jos näemme vain yhtäläisyydet, pidämme vaaleanpunaisia laseja yllä niin pahasti, että emme halua hyväksyä toisen erilaisuutta. Haluan vain muistuttaa, että mitä samankaltaisempia olemme sen vähemmän voimme kasvaa. On toki mukava kun on paras kaveri ”puolisona”, mutta se voi toisinaan pysäyttää oman tarpeesi tai teidän molempien tarpeen kasvaa ja muuttua. Parit ja perhe hiovat, ne eivät ole tarkoitettuja olemaan kuin uusi froteepyyhe (imemään/absorboimaan ja hyväksymään kaiken).

Asiaa voidaan tietysti katsella toisestakin kulmasta nimittäin siitä kulmasta, että et näe itseäsi jonkun arvoisena. Koet, että et voi antaa toiselle riittävästi. Jos suhde perustuisi vaihdantaan ja aina tasavertaisuuteen se ei olisi parisuhde vaan vaihdantasuhde. Me tuomme suhteeseen eroavaisuuksilla ja vahvuuksillamme juuri sitä mitä toinen kaipaa. Täydennämme toisiamme negatiivisillakin puolilla. Kenties kyse on vain tarpeesta hyväksyä ettei tarvitse kontrolloida. Tarve ymmärtää, että toinen saa olla heikko tai vahva oman tarpeensa ja tuntemuksiensa mukaan. Toinen osaa kenties kokata ja toinen nikkaroida noin niin kuin maallisesti ilmaistuna. Täydentäminen vaihtelee. Toisinaan toinen tarvitsee olkapäätä enemmän jne.

Parisuhde shoppailuun liittyy toisaalta hyvin negatiivinen viesti, mikä huolettaa minua suuresti. Olemme viestittämässä toiselle toiminnallamme, että emme arvosta hänen läsnäoloaan elämässämme. Ihminen on kulutustavaraa, kuten mikä tahansa kulutushyödyke. Tällainen toiminta kuluttaa itseluottamusta ja omanarvon tunnetta. Jos et arvosta toista et kenties arvosta myöskään itseäsi. Kenties pidät itseäni jonkinlaisena käyttötavarana, joka voidaan viskata pois kun se ei enää miellytä. On hyvä olla tietoinen tästä hyvin negatiivsesta puolesta ja muuttaa omaa käytöstään ja sitä miten suhteissaan käyttäytyy. Sinä olet malli sille kuinka haluat toisten sinua kohtelevan. Kukaan meistä ei ole kulutustavaraa eikä halua itseään kohdeltavan samantekevänä tai vain hetken huumana. Parisuhde shoppailu voi viestiä myös sen, että et ole tosissasi, koet että kaikki on vain peliä ja pelleilyä. Ulospäin nähtynä tällainen ihminen käyttäytyy toisia loukkaavasti. hän pelleilee kuin kasanova tai kurtesaani. Niin kyllähän romanttiset leikit ovat kenties mukavia, mutta jos todella etsit sitoutumista, ei pitäisi ”alentua” näihin hyvin näkyviin ja sitoutumista estäviin toimintatapoihin.

Parisuhde shoppailun ilmiön takana on myös sellainen asia, että emme tidä mitä haluamme. Olemme hukassa itsemme kanssa. Olemme kuin lapsi karkkikaupassa, sekaisin pelkästä sokerin tuoksusta. Haluamme paketin, joka ylittää tai alittaa odotuksemme, hyvästä parisuhteesta. Emme edes yritä tiedostaa ja päättää, että jos entinen karkkipussi ei tuonut hyviä kokemuksia, on nyt valittava toisenlainen seos. Valitsemalla samoja ”karkkeja” tuotamme saman vanhan kokemuksen. Voimme siis lepuuttaa itseämme sillä tiedämme jo etukäteen mitä odottaa koska valitsemme turvallisen eli mahdollisimman samankaltaisen mitä tiedämme. Pidämmme vaaleanpunaisista laseista niin paljon, että valitsemme samojen ulkonäkökriteerien perusteella ja kenties villin ja vapaan sielun, joka ei myöskään halua sitoutua. Hän tykkää myös leikkiä ja pelleillä, vaikka sydämessäsi toivoit keties jo jotenkin sitoutuvampaa suhdetta. Odotuksesi ja halusi tuottavat sellaisen parin, mitä tarvitset ymmärtääksesi, että jos haluat toisenlaisen sinun on valittava toisin. Et voi olla sokerihumalassa jos kaipaat muutosta. Sinun on tiedettävä ja päätettävä mitä haluat ja pysyttävä päätöksessäsi. Univerumi ei oikein pidä päättämättömyydestä, eikä epäselvästä mielestä.

Tässä turvallisuushakuisuudessa voimme sitoutumispelkoisuuttamme ylläpitäen ”tyytyä” ystävyyssuhteisiin. Ystävyyssuhteissa pitäytyminen voi ilmaista itseluottamuksen puuttetta, arvottomuuden kokemusta. Toisaalta positiivisesti nähtynä ystävyyksiin tyytyminen on sopeutumista ja yksinäisen elämän hyväksymistä. Yksin eläminen on vahvuutta. Me emme näe puutetta elämässä, vaan vapauden mahdollisuutena ja valintana. Tiedämme että valitsimme yksinelämisen positiivisena kokemuksena, jota ystävyysuhteet täydentävät. Tiedostamme mitä yksineläminen tarkoittaa ja siksi emme joudu kokemaan negatiivista surkuttelua tai valita siitä, että emme voi halia iltaisin puolisoa. Toki joskus elämä voi esittää sinulle kysymyksen, että oletko edelleen valintasi takana, oletko todella onnellinen valintaasi. Aina ei kuitenkaan ole mahdollisuutta valita toisin, toisinaan elämä päättää meidän puolestamme, elämäntehtävämme vuoksi tai jonkin tapahtuman vuoksi, että yksineläminen on ainoa vaihtoehto. Suru on tällöin käytävä läpi, tehtävä luopuminen ja nähtävä sitten taas mahdollisuudet yksinelämisessä. Niitä syitä on kenties muistutettava suruprosessin aikana itselleen useasti, mutta lopputulemaksi saat itsellesi paremman elämän.

Jos kuitenkin sitoutumisen toive on sielusi toive ja kasvu yhdessä jonkun kanssa, voi esteenä olla tietynlainen ongelma seksuaalisuudessa. Voi olla että seksuaalisuutemme on ikäänkuin ylivirittynyttä ja kyllästymme yhteen kumppaniin nopeasti. Liika kokeilunhalu voi olla este sitoutumisen tiellä. Tietynlainen tasapaino ja sopeutumistanssi on jokaisella parilla ensikiihkon jälkeen edessä. On myös ymmärrettävä ja hyväksyttävä seksuaalinen haluttomuus. Haluttomuus ei tarkoita rakkaudettomuutta, mutta toki sitä tulisi hoitaa mahdollisuuksien mukaan.

Etäisyyden pitäminen tai vain ystäviä elämäänsä salliva voi olla valheiden ”uhri”. Luottamuksen kanssa ei voi pelata, vaikka kasanovat/kurtesaanit (ihmistyyppi) pelleilyllään niin tekevätkin. Edes pienikin narraus voi hauraalle, luottamusta etsivälle olla liikaa. Sanotaan, että pidä piirisi pienenä, tiedä kehen luotat, mutta jos luottamusta on koeteltu elämässä pitkän aikaa, ei voida olettaa, että päästäisimme panssarikuoremme sisään ketään kovin kevyin perustein. Luottamuksen pula voi olla jopa lapsuudesta asti kukenut ”ongelma”. Manipulaatio ja epätodet sukulaiset tai ystävyysuhteet ovat syviä haavoja, joiden arvet eivät ikinä parane täysin. Pelkkä tunne, että sinua narrataan laukaisee, reaktion halventamisesta ja arvottomuudesta.

Nämä sisäisen nöyryytyksen kokemukset saavat tuntemaan naisvihaa tai miesvihaa. Koemme vastapuolen sairaana manipulaattorina, jonka egosentriset tavoitteet polkevat ihmisoikeuksiamme. Meidän on siis koottava itsemme ja omanarvontuntomme rippeen millä tahansa keinolla. Työstämällä ja keinovalikoimalla kasvatamme itsestämme omanarvontuntoisia ihmisiä, jotka eivät hyökkää vihassaan, vaan poistuvat vihamielisestä ihmissuhteesta. Se että asioita ei ilmaista vastapauolelle sanallisesti ei tarkoita ettemme puolustautuisi tai emme tekisi valintaa itsemme hyväksi. Kasvussa voimme jopa ymmärtää lopulta että kyse on yksilöstä ja hänen ”ongelmistaan”, kaikki naiset tai miehet eivät kohtele sinua samoin. Luottamus paranee ja voimme ystävystyä, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti, muurin yli emme enää päästä.

Viimeiseksi listasin ongelman siitä, että emme odota mitään, emme etsi mitään. Pysymme paikoillamme tai tavallaan paikoillamme. Annamme toisten elää elämäänsä, pyytämättä heitä elämäämme. Annamme vapauden heille, sillä meilläkin on vapaus. Juutumme looppiin. Haaveilemme suhteista ja ihmisten tuntemisesta, mutta annamme heidän olla vapaina vaeltamassa. Uskomme ikäänkuin että jos villilinnun päästää vapaaksi häkistä, että sen halu palata olisi suurempi kuin vapauden kaipuu. Hulluudessa uskomme, että villi haluaisi palata, vaikka villi ei koskaan palaa, sillä sen arvostus vapauteen on suurempi kuin rakkaus turvallista häkkiä ja ruokaa kohtaan (näennäistä rakkautta). Lopulta yritämme käsittää, että se kesy lintu joka rakkautemme arvoiseksi on tarkoitettu voi tulla ja istahtaa häkkiin jos olemme hiljaa ja uskomme sen saapuvan. Epäilevä ajatus voi viivyttää kesyn linnun saapumista, vaikka sydämemme vuotaisi verta kaipuusta saada hoitaa (antaa) ja jakaa rakkautta. Voimme tietysti jakaa rakkautta sille villillekin linnulle ja antaa sen mennä menojaan. Rakkautemme ei vähene antamalla, on vain tiedettävä, että villi ei voi koskaan jäädä vain kesy voi jäädä.

Pitkä kirjoitus. Puhditus ja ymmärrys itsestään on kasvumme kulmakivi. Oletko villi vai kesy? Kaipaatko enemmän vapautta kuin häkkiä ja kodin lämpöä? Valinta on sinun ja hänen, kummankin yksilön. Vangitsemalla vain tapat sen minkä tarkoitus on kasvaa.