Kulku kohti rakkautta itseen

Kaunis sunnuntaiaamu valaisi keittiön kun hän istui juomaan aamukahvia. Tuttuun tapaansa hän vilkuili juodessaan sosiaalisen median postauksia ja artikkeleita. Keskittymällä ulkoiseen maailmaan hän yritti työntää pois omaa fyysistä epämukavuutta, sitä joka huusi sisällään kuin suuri huutomerkki. Tuo huutomerkki kasvoi kasvamistaan kunnes sen poistyöntäminen oli mahdotonta, niinpä hän siirtyi meditoimaan ja keskittyi omaan sisäiseen muutokseensa. Visualisoimalla hän käänsi epämukavuutta mukavuuteen, rakkaudettomuutta rakkauteen.

Auringon kauneus ja värit alkoivat hehkua sisäisesti ja hän sai yhteyden yliminäänsä tai kuten toiset sitä kutsuvat universumin kollektiiviseen tietoisuuteen tai Jumalaan. Sanat eivät tuossa maailmassa merkitse samalla tavalla tai jos merkitsevätkin ne ovat moniselitteisiä, moniulotteisia. Moniseltteisyys sekään ei ole yksinkertaista, vaan ihmisen itsensä määrittämää ja kykyä käsittää tai sitten kokonaan intuition ja kollektiivisen tietoisuuden käsitystä siitä mitä jokin sana tietyssä kontekstissa tarkoittaa. Sanoihin voi hukkua, joten hän meditoidessaan pyrki pois määritellystä maailmasta, ihmisen rajoitteista, kontrollista. Meditaatiossa hän pyrki vapaaseen assosiaatioon, rakkauteen ja yhteyteen kollektiivisen maailman kanssa tai oikeammin tulemaan itsessään kokonaiseksi.

Ymmärrys ja kasvu oli tullut mutkien kautta, se ei ollut suora oppimistie, oikopolkuja, mestareita eikä mieltä laajentavia aineita vaan kurinalaista omistautumista ja nöyryyttä. Oppia ymmärtämään itseä hyväksyvällä tavalla, tarvetta tulla tarpeettomaksi. Vanhemman tai opettajan tarve kun on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tämä tarpeettomuus, se voisi olla kuvaus tietynlaisesta nirvanasta, tietoisuutta että on kokonainen tai kenties sitä, että lapsi ja aikuinen ihmisessä itsessään on tasapainossa. Kysyjä kysyy ja löytää vastaukset itsestään, on kokonainen ja rauhallinen. Matka tähän pisteeseen oli kestänyt kauan ja sen saattoi menettää minä hetkenä hyvänsä, mennä epätasapainoon ja alkaa tuntemaan epämukavuutta kehossaan, sairautta tai tuntemuksia, tunnekuohuja, riittämättömyyttä…

Työtä oli siis jatkettava lakkaamatta. Oli tullut aika ymmärtää, että henkisen kasvun edellytys oli tehdä meditaatiosta rutiini. Ihmisen oli opittava tulemaan tarpeettomaksi, kehon ja egon oli siis opittava olemaan hiljaa. Kuitenkin kaiken tämän valaistumisensa keskellä hän ymmärsi, että elääkseen oli oltava osa sitä kehoa ja ihmistä joksi oli syntynyt sattui se sitten miten paljon tahansa. Se tasapaino, miten sen löytäisi? Miten oppisi olemaan sinut kivun ja maallisen kehonsa ja sen maallisten tarpeiden kanssa? Mistä löytää lopulta kehollinen rakkaus? Ratkaisu olisi ehkä yksinkertaisempi kuin hän halusi myöntää. Oli opittava syömään, toimimaan ihmissuhteissa, liikkumaan, lepäämään, oppimaan sitä mikä tuntui rakkaudelta. Oli siis kuunneltava sisältään ääntä, joka rukoili ja pyysi tekemään hyvää itselleen, jotta kehon pitkä elämä olisi mahdollinen tai jos lyhyt elämä oli rakkautta niin elää ilman rajoituksia villinä ja vapaana, itseään tuomitsematta.

Tämä ihminen, tämä kurinalainen ihminen, tahtoi elää yksinkertaisesti ja kurinalaisesti, sillä sielu tässä kehossa tiesi nauttivansa puhtaudesta, yksinkertaisuudesta, pyhästä hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei hänestä tietysti mitään munkkia tulisi, eikä luolamiestä, mutta paremminkin itsensä tunteva ja jaksamistaan ja energioitaan hallitseva, onnea säteilevä ja toisia palveleva kokonaisuus.

 

Kiitos!

Sade pieksää saappaatkin
sisältä märäksi.

Tukka liimantuu kasvoihin ja lopulta
tuulen pyörittäessä sen tuulenpesäksi päälaelle.

Posketkin punoittaa kylmien käsien kanssa
kuin kodittomien konsanaan.

Niin on luontoäidin
syksyinen kauneussalonki tehnyt minuun tehtävänsä.

Ehkä minäkin olen koditon
vaikka minulla osoite onkin.
Ehkä kaiken tämän tarkoitus on muistuttaa minua
siitä mistä en osaa olla kiitollinen
tai siitä mitä pelkään eniten,
ettei minulla ole kotia.

Siksi suljen silmäni ja lausun kiitoksen
kodille ja perheelle.

Ystävä vai vihollinen

Kuinka paljon erilainen

maailmamme voisikaan

olla, jos

ystävysten sijaan voisimme kulkea

kaikkien kanssa

rinta rinnan?

Voisimmepa yrittää

nähdä vieraassa ja erilaisessa

ihmisyyden ja samanlaisuudet.

Voisimmepa kunnioittaa

ilman tarvetta yrittää muuttaa, kasvattaa, oikaista,

korjata tai millään muotoa tietää

mikä toiselle on parasta.

Voisimmepa antaa jokaiselle äänen

että he voisivat kertoa siitä,

mikä saa heidän sielunsa

loistamaan ja iloitsemaan.

Voisimmepa hyväksyä ihmiset ilman

diagnooseja, stigmatisointia, kategorioita,

ismejä tai mitään muuta ihmisen rakentamaa.

Voisimmepa lakata erottelemasta ja vihdoin

nähdä ihmisen ihmisessä

pelotta

rakkauden ilmentymänä

suruineen, huolineen, iloineen ja menestyksineen.

Jokaiselle annnetaan ja jokaiselta otetaan.

Kateus, ahneus tai uhriutuminen

eivät vie ihmiskuntaa positiiviseen suuntaan.

On työstettävä yksin ja yhdessä.

On uskallettava ottaa vastuuta ja

opittava kieltäytymään ja vaatimaan.

On opittava olemaan vapaa ja ymmärrettävä,

että vapaus on vastuuta itsestä ja yhteistyötä

ilman ahneuden tai egon sanelemaa rajoitetta.

Vapaus on ehdotonta rakkautta itseä ja toisia kohtaan

ja se jos mikä tuntuu monista niin kovin pelottavalta.

White witches white magic

Green grass and snake that swirls.

The wind on the surface
like a kiss of God.

Fire that ignited the flame once.

Questions that keep surfacing.

The sea and the moon.

The perfect alignment and movement.

You know what you know, but
more important is what you feel and what you allow.

White witch, who writes her magic
in the air to catch those who have opened
their hearts to fullness of GOD.

There is no rights or wrongs
but only a path above the ocean of mystic
and the light in the bottom of the sea
that wants to surface for you to see.

Feel the heaven and earth.
Feel the love that surrounds you.
Feel it with every cell that have been
a particle of you, the whole universe
in a dust particle.
Feel it in a bass like sounds
that are surfacing and seeking the light and shift.

Be the angel you were born to be. Take these wings
that are given to you and fly with Gods.
Be the joy with every particle
that ever existed in you.
Know the infinity.

(c) Hannele Valopää

Tunnelmia

 

Illan hämärässä kulkee taksi.
Taksin takapenkillä
istuu nainen ja kirjoittaa
ja tietokoneen ruutu välkkyy
kuin tulikärpänen,
jonka rakkaudenkutsua
ei kukaan voi saavuttaa.

(neljän intuitiivisesti valitun sanan kautta muodostettu runo)

Sankari puki ylleen violetin viitan
ja otti voitonmaljan täynnä saippuaa,
siitä nyt kuplia puhaltaa
ja toiveita rauhasta
maailmalle sinkoaa.

(neljän intuitiivisesti valitun sanan kautta muodostettu runo)

Ei tänään sen enempää. Näin on hyvä. Taidetta, lepoa, itsensä hyväksymistä ja kiitollisuutta. Kiitos teille lukijani!

 

11. Leijonatar

Leijonatar kulki savannilla naaras ja koiras seuranaan. Koiras antoi silittää turkkiaan ja naaraskin hyväksyi lopulta tuon naisen läsnäolon. Nuo kolme kulkivat auringonlaskuun vielä hetken kunnes Leijonatar halusi jatkaa matkaa yksin. Leijonatar suuntasi katseensa vuorelle ja siitä ylös tummuvalle taivaalle.

Leijonattaren kolmas silmä aukeni ja hän pystyi näkemään ystävänsä aluksen lähestyvän. Leijonatar lähetti signaalin, että ystävät olivat tervetulleita, jos he halusivat tulla tapaamaan. Ystävät ilmoittivat, että on aika tulla ylös tapaamaan heitä. Niin leijonatar otti kutsun vastaan ja tuli taivaalle ystäviään tapaamaan.

Mitään pelottavaa ei ollut tiedossa ja sen kumpikin osapuoli tiesi mitä olisi tulossa. Rauha ja rakkaus vallitsivat aluksessa, kun diplomatiasuhteita solmittiin ja suunnitelmia tulevaisuutta koskien.

Tapaaminen tuntui lyhyeltä vaikka se ihmisajassa mitattuna olikin pitkä. Iloa vietiin tuliaisina maan pinnalle, jotta tulevat kohtaamiset suuremman joukon kanssa olisivat tulevaisuudessa huolista vapaita. Jotta emme huolestuisi ja olisi varuillamme jatkuvasti, jotta emme varustelisi sotaa, vaan tekisimme rauhanomaisia ratkaisuja ja oppisimme kommunikoimaan pelkäämättä näiden ystävien kanssa.

Myötätuntomme kehittyy ja hienosäätää itseään

Myötätunto itseä kohtaan on ”salakavala” ja moneen kerrokseen hajonnut, se on kuin rikkoutunut levy. Kun korjaat yhden osan voit pian huomata, että toinen kohta on rikki. Myötätunto koostuu opitusta ja perityistä osista ja suurelta osalta syyllisyydestä. Jos syyllisyys ja niin sanottu omatunto ei kolkuta sisältäpäin niin sittten se tullaan kertomaan sinulle ulkopuolelta. Myötätunto on ihmiskunnassa rikki. Me emme osaa olla myötätuntoisia itseämme kohtaan, joten me emme löydä pientäkään myötätuntoa edes vähimmässä määrin toisia kohtaan. Me kyllä saatamme sanallisesti surkutella jonkun kohtaloa, mutta emme tee mitään koska koemme itse jäävämme paitsi tai jotenkin vähemälle. Nythän meille on juuri opetettu, että meidän on osattava olla yhteinen tietoisuus ja yhteydessä ja jakaa omastamme. Kolikko hakee taas tasapainoa, joten on osattava asettaa rajoja. Vaikka sattuu sanoa että ei nyt, en kerkiä tai en voi. On osattava asettaa raja, mihin näissä fyysisen maailman rajoissa kykenemme. Sitten on se ajatus, että myötätunto pannaan kiertämään, että annetaan ehkä seuraavalle teko tai materia, jota hän tarvitsee. Ajatus että olisimme teoissa/ materiassa velkaa hidastaa prosessia. Sellaisesta on päästävä yli. Myötätunto ei tunne kaupankäyntiä eikä velkaa, se syyllisyys tai sisäinen negatiivinen puhe on opittava korjaamaan itserakkaudella.

Myötätuntoinen itserakkaus on vaikea oppia ja ego johtaa usein harhaan. Harhaan johdettu itserakkaus on kuin Klonkku, se tietää vain puutteen ja omistamisen. Mitä sitten voisi tehdä ettei joudu harhaanjohdetuksi? Miten voi tietää milloin on tasapainoisessa tilassa? Tilanteita on monia ja aina on tehtävä tilannearvio ja päätös. Emme voi jälkeenpäin tuomita itseämme ja syytellä kun emme tehneet toisin tai kyllähän niin voi tehdä, mutta se ei kasvata. Kasvaminen tapahtuu vain jos muutamme rikkoutuneen osan uuteen ja ymmärrämme miten voimme toimia myötätunnossa kaikkia osapuolia kasvattavalla tavalla. Ja ymmärrys on juuri siinä että käsitämme olevamme oppimiskokemuksessa. Tuomitseminen, syyllisyys katoavat ajatuksen myötä että olemme oppimassa. Tilalle saadaan myötätunoinen anteeksiantamus, mikä on hekisen kehityksen suuri saavutus.

Mitä sitten jos olemme itse niin sanotusti puutteessa tai sairaita. Kuinka voimme olla myötätuntoisia ja oppia antamaan? Itse käsittelin tätä asiaa tänään. Ajattelin, että jos olen ihan rahaton tai fyysisesti niin sairas, etten kykene antamaan mitään, että miten sitten voisin olla myötätuntoinen. Tietysti olen myötätunnossa itselleni ja teen parhaani, että selviän tässä fyysisessä todellisuudessa niin hyvin kuin osaan, mutta jotta yhtälö olisi paremmin toimiva on minun kenties opittava sanomaan, että tarvitsen joskus apua. Minun ei tarvitse selvitä aina yksin. Yksinelävä tai yksinhuoltaja on selviytyjä ja sellaista pidetään hienona ominaisuutena ainakin Suomessa, missä selviäminen on aina ollut osa elämää. Erityisesti naisilla on taito olla sitkeitä ja taipumattomia, miestä ei tarvita, sillä me kykenemme oppimaan ja kestämään mitä vain. Toisten poissaolosta tulee niin arkipäiväinen kokemus, että apua ei viitsi pyytää, eli luokitsee itsensä myötätunnon ulkopuolelle. Ei näe itseään avun saamisen arvoisena, eikä edes tiedä tulisiko kukaan apuun siinä mitä tarvitsee tietää tai mihin tapahtumaan tarvitsee kenties apua. Tietoisena työnnämme mahdollisuuden apuun pois koska, se ei ole ollut ennenkään vahvojen ja yksinelävien käytössä. Vähättelemme siis myötätuntoa, koska meidät on opetettu siihen että meidän ei tulisi valittaa puutetta. Emme häpeä, vaan olemme syyllistettyjä (ohjelmoituja/kasvatettuja) siihen että avunpyytäminen on heikkouden osoittamista. Usein apua ei edes ajatella elämän suuriin asioihin vaan yksinkertaisiin arkisiin asioihin, käytännnön asioihin. Pyyntö voimaantumiseen lähtee pienen osan voimautumiskokemuksesta / onnistumisista. Tämä pätee myös esimerkiksi kuntoutuville (fyysinen tai psyykkinen). Terapautin tai hoitavan lääkärin ei ole tarkoitus tehdä työtä toisen puolesta tai saati sitten antaa vastauksia toiselle. Myötätunto lähtee oikeasta eettisestä suhtatumisesta, että päänavauksella ihminen jatkaa kuntoutumista ja pienellä kannustamisella hän jaksaa olla motivoitunut jatkamaan kehitystään. Näin on kaikessa elämässä. Empatia /myötätunto ja ammatillinen etiikka kutovat turvaverkon toisella kasvaa sellaiseksi kuin hänen on tarkoitettu kasvaa.

Kuten niin monesti olen kirjoittanut muistutan siis siitä, että oppimisemme ja kasvumme laajenee sisältä ulospäin. Aivan kuten lapsen kehityskin edeten karkeasta hienoon, keskeltä ääripäihin olemme etenemässä ihmiskunnan kehityksessä hienosäätövaiheeseen, missä työ keskittyy yksilön ratkaisuihin ja hienosäätöihin. Kulttuuristen diversiteettien (keiton mausteiden) alueelliseen sopeuttamiseen ja ymmärrykseen siitä, että ”kokeemme” on tarkoitus ollakin koe. Eri ”koeputket” tuottavat eri tuloksia, joiden myötä opimme taas näkemään mikä toimii ja mikä ei. Yhteistoiminta eri kulttuurien vuoropuheluna on juuri tämän vuoksi ensiarvoisen tärkeää. Tarkoituksena Luojalla ei ole lisätä alueellista eriarvoisuutta vaan saada meille mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten valita tulevaisuuden uusi kehityssuunta, se mikä palvelee parhaalla mahdollisella tavalla ihmisten hyvää. Kaikesta huolimatta voimme valita useampia koeputkia jatkokehittelyyn. Opimme siis myötätunnon työvälineellä, että diversiteetti edistää ihmisen hyvää, vaikka se näennäisesti epäonnistumisien kautta ulkoisesti näyttäisikin toimivan toisin.