Historia tekee meistä sen kuka olemme / History makes us what we are

Keskutelin lapseni kanssa tänään maamme nimestä. Ihmettelin jälleen kerran miksi maamme nimi on Suomi omalla kielellämme, mutta kaikilla muilla kielillä se on Finland tai hyvin lähelle vastaavaa. Yritin ymmärtää miten kielessämme käytetty nimi oli muodostunut. Lapseni keksi ratkaisun sanoista fin land (hieno maa). Kuulostaa melko järkevältä. Sitten pohdimme miksi tietty itsehallintoalue olisi saanut nimen erottuvana osana emämaata. Arvonimi ruhtinaille tai kuninkaallisille on tietysti yksi selitys. Vaikka aluksi Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut erillistä hallitsevaa prinssiä tai ruhtinasta vaan valta oli suoraan kuninkaan vallan alla, niin ison alueen hallintoalue osoittautui myöhemmin kannattavaksi jakaa erilliselle henkilölle strategisen asemansa ja suuruutensa vuoksi. huomautuksena: Tämä on minun pohdintaani, ei virallista historiaa.

Sen sijaan mikä on kiinnostavaa, on Suomen vaakunan modostuminen. Alla selvitys miten eri alueiden vaakunoista muodostui maamme tunnukseksi syntynyt symboli. Olen usein pohtinut sitä kuinka vaakunassamme on leijona. Ymmärrän, että heraldiikassa kuvataan eri asioita symbolein, mutta jotenkin heraldiikan selvitys ei ole tuntunut riittävältä. Tämä seuraava kuvaus täydentää tuota kuvaa ja saa ymmärtämään paremmin moninaista kuvaa ja symboliikkaa.

Pääartikkeli: Suomen vaakuna
Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui Ruotsin kuninkaan arvomerkkeihin. Vanhin säilynyt Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on Uppsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä, jonka viimeistely valmistui vuonna 1591. Vaakuna on yhdistelmä Suomen herttuoiden sineteissä jo 1300-luvun alussa esiintyneestä pystystä leijonavaakunasta ja 1500-luvulla käytetystä Karjalan vaakunasta. Todennäköisesti Käkisalmen valtauksen jälkeen valmistuneessa vaakunassa Suomen herttuoiden leijona polkee Karjalan vaakunan kotkapäistä venäläistä käyräsapelia, joka on alun perin turkkilainen ja islamilainen vallan merkki. Leijona heiluttaa oikealla panssaroidulla käsivarrellaan Karjalan vaakunan länsimaista kaksiteräistä miekkaa.

lähde wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_suuriruhtinaskunta

Ehkä tämä osittain tiedostamaton hapuilu ja pohdinta on lopulta sen tosiasian etsimistä, kuka minä olen ja mikä on maamme kansa. Vaikka Suomessa opetetaan kouluissa historiaa, on selvää, että oppivuosiin koulussa ei voida millään sisällyttää kaikkea edes olennaista, vaan on osattava olla kiinnostunut ja etsiä historiaa eri tavoin (tietysti kiinnostuksensa mukaan). Ehkä olen aiemmin maininnut kiinnostukseni Euroopan historiaan ja historiaan yleensä. Suomen historia, on monesti kouluissa ollut supistettu ainoastaan esihistoriaan ja maailmansotien historiaan. Niin paljon kiinnostavaa jätetään pois ja jostain syystä esihistoria ja sotahistoria eivät ole olleet innoittamassa tutkimaan syvemmin. Syy on tietysti minussa. Ehkä haluaisin historiamme olevan jotain muuta, kuin minulle on kerrottu tai sitten olen vain ollut laput silmillä. Olenhan minä matkoilla käynyt paikallishistorian museoissa ja maakuntamuseoissa. Olen ollut ylpeä ja iloinen ymmärtäessäni enemmän. Tutkiminen ja etsiminen on kuitenkin rajoittunut niihin matkoihin, niin kuin niin monesti on tapana. Matkat ovat kuin unitarinoita tai mukavia muistoja joita voi pimeinä iltoina sitten  muistella. Ehkä olisi parempi ottaa uusi asenne  historian tutkimiseen. Ehkä se, mitä löytää jostain voisi viedä eteenpäin, kirjallisuuteen, netti artikkeleihin ja jopa työmenetelmien tutkimiseen tai tapakulttuurien ymmärtämiseen.

Historia ei ole vain väkivaltaa tai menneisyyttä. Jos näemme sen vain halveksuttavana tai huonona, jos ajattelemme, että vain edistyksellä on merkitystä, silloin hukkaamme tärkeän ja jo opitun osan ihmisyytemme kehityskulkua. Vain muistamalla menneisyyden voimme pitää muutoksen lankoja käsissämme, toistamatta menneisyyden virheitä. Siksi on erittäin tärkeää ymmärtää myös näinä päivinä, miksi ”pahojen” ihmisten teot on paljastettava ja ymmärrettävä heidän ”tapakulttuurinsa” tai ”motiivinsa”. Meillä ei ole varaa valita, sitä tapaa enää uudestaan. Tämä on kuin kirjan kirjoittamista, kuin uuden raamatun kirjoittamista. Me määritämme sen mikä on hyvyyttä, oikeutettua, rehellistä, rakkaudellista, inhimillistä etc.

Pikku tarinoista syntyy isompi tarina. Koko kirja kirjoitetaan yksi luku kerrallaan. Purosta muodostuu virta ja se virta vie lopulta mereen. Kaikki sitoutuu toisiinsa. Maailma on yhtä vaikka me aina haluamme istuttaa itsemme yhteen kansakuntaan, yhteen muottiin, yhteen uskontokutaan. Tarpeemme määritellä rajoittaa, mutta samalla se on osa pientä tärkeää puroa, joka muovaa ja muodostaa pienempää ja eheämpää kuvaa mikrotasolla edeten makrotasolle. Uskon ja toivon, että tietynlainen vastakkainasettelu globaalisti ajattelevien, yhtenäisyyttä ajavien ja konservatiivisesti ja eriyttävästi ajattelevien kesken lieventyisi. Toivoisin, että oppisimme näkemään hyviä ja kehityskelpoisia ideoita tai toimintamalleja kummassakin puolessa. Yhteispeli pahaa vastaan on todellisuutemme. Vanhan vastakkainasettelun aika on ohi. Toivon, että jokainen valontaistelija muistaisi tämän ja painaisi sen mieleensä.

Kaunista keväistä viikonloppua kaikille toivoo sisarenne pohjoisesta maasta! Eläkäähän ihmisiksi!