Kaksi puolta

 

Pävä merellä. Majakoita ja tyrskyjä. Muistoja suloisia ja jännitystä. Niin se kevät tekee meissä tuloaan. Suurimmassa aallonpohjassakin tunnen suloisen kannatelevan rakkauden sisälläni. Olenko sittenkin vain suuri rautakuori, kuin Titanic, joka vaipuu meren syvään syleilyyn? Olenko pettänyt ihmiset, kun ei kuoreni kantanutkaan yli suolaisen ja kylmän äiti meren? Oliko rakkauteni suloiseen suolaiseen mereen suurempi kuin ihmisten ihailu ja luottamus?

Niin monta turhaa tekoa ja sanaa. Niin monta turhaa kuolemaa ja opimmeko niistä kuitenkaan? Olemmeko kasvaneet hitustakaan?

Muuta emme voi kuin uskoa ja luottaa meitä suurempaan. Toivoa että tämän rautakuoren hajottua olemme jotain muuta jossain muualla. Pidämmekö sitten kiinni enemmän tästä kuin siitä mitä emme näe ja mikä meitä odottaa? Osaammeko odottaa iloiten tuntematta sitä tapahtumaa, jota meille ennustetaan? Pelkäämmekö maapallon tuhoa vai vain oman lihamme tuhoa?

Luottamus ottaa aallonpohjassa kädestä. Ota siis kaikki keinot käyttöön kun elämä puristaa mehuja sinusta. Älä ole sisukas vaan luottamusta etsivä. Älä etsi ulkoa sitä mitä sinussa ei ole sisälle kasvaneena. Kasvaminen menee joskus rajuilman kautta tyyneen. Joskus sinua on ”rangaistava”, jotta ymmärtäisit jotta kääntäisit laivasi kurssin oikeaan paikkaan. Ei sinua oikeasti rangaista. Teoilla vain on seurauksensa. Muistimme on niin herkästi unohtava, että emme muista sitä tapausta kun satutimme henkisesti jotakuta tai äänestimme sodan puolesta äänestettyämme sotaa lietsovan ihmisen edustamaan itseämme. Kaikella on seuraksensa.