Me wannabeet

Miten me wannabe kansa voimme olla sinut sen kanssa, että haluamme kirjoittaa, luoda, ilmaista tai tehdä jotain? Miten voimme olla intohimoisia ja onnellisia pelkästä ajatuksesta, että saamme ilmastua jotain ilman sen suurempaa tarvetta yrittää olla wannabe? Kuinka ristiriitaista onkaan luoda luovia asioista ja olla ajattelematta tai toivomatta wannabe kansan kiihkolla ratsastavansa suosion huippua?

Ajatus on outo wannabe kansalle, selfie postauksien ja wannabe kirjoitusten täyttämässä maailmassa. On aivan mahdotonta ymmärtää, että luominen ja suosio olisivat jotenkin erillään toisistaan. Jos kurkistamme luomisen intohimoon, sen sykkivään ytimeen, voimme käsittää, että luova ilmentymä tai ilmaisu on jo palkinto. Suurin nautinto itselle on osata ilmaista luovasti se mikä kasvoi sisältä ulospäin nopeasti tai hitaasti. Oli synnyttäminen sitten suurta tuskaa tai puhdasta euforiaa nopeassa sykkeessä on paras palkinto oivallus, tai värien sinfonia tai sanojen leikki sonetissa. On vain lisäarvo saavuttaa omalle intohimolleen kunniaa ja suosiota. On iloa iloita siitä, että toinenkin iloitsee ja saa tai saavuttaa jotain itselleen.

Me wannabe kansa olemme luovuudessamme unohtaneet, luovuuden osana rakkaudellista ilmausta. Me wannabeet olemme opetelleet luomaan egon tahdosta, halusta ja pakottamisesta, markkinatalouden ja suosion kalastelun laeista käsin. Me wannabeet olemme tyytyneet vain laihaan lohtuun ilmentää luovuuttamme. Olemme unohtaneet ilon itsellemme ja tarkoituksen luovuudessa. Me itseemme tyytymättömät wannabeet olemme kuvitelleet voivamme hallita ja kahlita luovuutta palvelemaan markkinataloutta ja materiaa. Me olemme egoillamme kaventaneet rakkaudellista luomista ja siten tuhonneet ymmärrystä luovuuden todellisesta luonteesta monen sukupolven ajan.

Me wannabeet tahdomme musiikkia ja taidetta, mikä on jo jollain tavalla valmiiksi pureskeltua ja gategorioitua. Tahdomme olla wannabe kuluttajia ja tietää mihin rahojamme kulutamme. Me emme uskaltaudu investoimaan epävarmoihin luoviin hulluihin. Kaikki on wannabe totuutta ja valmiiksi pureskeltua, kiiltävää ja ennalta arvattavaa.

Onko maailmassa vielä olemassa, jossain universumin reunalla kenties laji, joka luo pelkästä rakkaudesta? Onko mahdollista oppia ymmärtämään luovuutta sillä vanhalla rakkaudellisella tavalla? Voisko meidän silmiä avata, että pääsisimme tästä wannabe kirouksesta?

Inspiraatio tähän kirjoitukseen lähti POTF: Carnival of Rust kappaleesta

Kiitos heille inspiraatiosta!

12.

Ihan vaan luomisen ilosta tai….

Kolme yhdistyi yhdeksi. Syntyi tarina pieni, sydämen siemen jaettavaksi. Tarinan voisi aloittaa sanoilla olipa kerran jos toisenkin. Tarinassa on laivoja ja miehiä laivan kannella. On myrsky ja seesteisyys ja luottamus. On myös pelko ja epätoivo syytöksineen. Ihmisen tarve saada syyllinen ja tuomita. Näistä aineksista syntyi mieleeni pieni tarina.

Laiva, jonka mukana Joona matkusti laivalla oli laiva, joka joutui niin rajuun myrskyyn, että laiva oli upota. Miehet laivalla rukoilivat ja pyysivät Jumalaa osoittamaan syyllisen myrskyyn, jotta he voisivat uhrata tämän syyllisen. Syyllinen löytyikin ja hänet uhrattiin merelle. Meri tyyntyi ja miehet pääsivät turvallisesti perille satamaan.

Satamaan pääsy ei kuitenkaan ollut kiinni yhdestä ja hänen syyllisyydestään tai syyttömyydestään, vaan uskosta ja sen puhtaudesta. Kyse oli jokaisen synneistä ja tosiasian tunnustamisesta, että meissä kaikissa elää vajavainen, epätäydellinen ihminen. Hädän hetkellä olemme valmiita tunnustamaan omat vajavuutemme tai syytämään kaiken syyn yhden niskoille. Kyse on siis siitä olemmeko aitoja vai tekopyhiä. Otammeko vastuuta omasta spirituaalisesta kehityksestämme vai sysäämmekö kaiken vastuun papeille, oppineille tai lain tuomareille? Näemmekö lopulta pedon sisällämme, sen pedon, joka on valmis uhraamaan kaiken säilyäkseen hengissä.

Kun ihminen on kokenut ja kehittynyt spirituaalisesti tiettyyn vaiheeseen, on hänen paljon helpompi nähdä ja ymmärtää näennäinen uhraus (kuolema tai menetys) kuin sellaisen jolla ei ole kosketuspintaa minkäänlaiseen raadollisuuteen elämässä. Lumpeet silmillä voi tietty elää elämänsä läpi, mutta sellaisen elämän on turha kuvitella tuovan kovin paljon henkistä kehitystä. Pedon tarkoitus sisällämme on siis osoittaa kehityksemme tarve ja puutteelliset spirituaaliset taidot ei niinkään sitä mihin pitäisi pyrkiä.

Mikä merkitys on sitten laivalla? Onko laiva vain näennäisesti kannatteleva suurempi osa meitä vai onko se spirituaalinen osa meitä? Voisiko laiva olla rakkauden laiva, johon meillä on kosketus ja yhteys vaikka emme sitä tunnusta tai näe jalkojemme alla? Itse näen asian näin. Rakkauden laiva on Jumala/Universumi, joka kyllä kannattaa meitä määränpäähän myrskyjenkin läpi kunhan osaamme olla aitoja tekopyhyyden ja syyttelyn tai syyllisen etsimisen sijaan. Laiva on annettu meille, jotta meillä kaikilla olisi mahdollisuus auttaa ja edistää satamaan pääsyä. Matka on yhteinen ja vain yhdessä voimme kulkea merimatkamme perille.

Lähteet/inspiraatio: Raamattu Joonan kirja 1, INXS Devil inside, Love Boat-tunnussävelmä Paul Williams & Charles Fox

Toivon kaikille hyvää alkanutta vuotta 2018! Pitäkäämme silmät avoimina ja käsi luottamuksen kädessä!