Yhdistäen ymmärrys rakentuu, pienistä palasista kerrallaan

Vaikka tarina tai johdatus tuli minun kauttani ja vaikka se merkitsee minulle kenties jotain muuta kuin sinulle lukijani, haluan kirjoittaa tämän runojen puron tänään tänne maustettuna pienin osin minun kommenteillani tehdäkseni jälleen kerran näkyväksi sitä, kuinka kollektiivinen tietoisuutemme/ korkeampi minämme tai Jumala haluaa auttaa ja vastata meille sillä tavalla, että me ymmärtäisimme  mitä meidän tulisi tehdä tai nähdä tai tuntea, mikä on lopulta oma sisäinen totuutemme ja ymmärryksemme meidän maailmastamme.

Tarinassa on kolme kirjailijaa ja minä. Tarina on paloja ja tunnelmakuvia, joiden tarkoitus on kertoa osa jostain suuremmasta palasta. Toivon, että tämä johtaa ja auttaa sinua lukijani sinun omaan totuuteesi ja tunteisiin ja uuteen ymmärrykseen.

Mistä tuuli kuiskiikin,
olet aina mielessäni!

Minä rakastan haaveilua,
tähtiin tuijottamista.

Kerro minulle, onko sinulla
yhtään ikävä?
Kerro, oletko sinäkin
iltaisin ajatellut minua?
Kerro jotakin.
Minun on helpompi
pitää sinua sydämessä.

Lennä kirje perille,
älä vain jää välille!

Pieniä rakkauden siirappisanoja
kuiskaan ilmaan.
Lähetän sinulle rakkauttani
tuulen mukana.
(c) P-L Perttula. Otava. 2004

Näillä rakkauden ”huokauksilla” voi olla monta merkitystä. Kaikki me kaipaamme joskus jonkun huomiota, rakkautta, läheisyyttä. Muistamme mennyttä läheistä, rakasta tai ystävää. Minä avasin ”umpimähkään” jälleen kerran kirjan mielessäni  toivo ja hyvä. Sain vastauksen, joka lohdutti ja toi toivoa. Jatkoin tutkiskelua ja päädyin seuraavaan:

Yksinäisten öiden kuumuudessa

Timantit hioutuvat
vain kovassa
puristuksessa.
Yksinäisten öiden
kuumuudessa.

Huomisen ovella pyydän edes yhden pisteen vihjettä.
Mutta elämää ei eletä kirjojen, kalvojen,
ranskalaisten viivojen kautta, vaan ihon, silmien ja korvien.
Niin, että antautuu nahattomaksi.
Tuskan, pelon, toivon vereslihalle.

Säntäilemme sudentarhoissamme kuin pelästyneet eläimet
uskoen, että elämä on hyvää, kun se on helppoa.
Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi.

Vasta, kun pelkoni, tuskani ja kaikki haavojeni
visvat purkautuvat surun sakeana laavana, voi ilo solista
ja itkun ääni.
Ja kipu ja kirkkaus vaihtelevat niin kuin
ahdistuksen ja toivon vuoksi ja luode, enkä enää pelkää.

Minun on käytävä kivun silmään.
Uskallettava pimeään.
Ja kun uskallan pimeään.
Ja kun uskallan särkymisen pimeään, tajuan, että
mustassa on kaikki värit.
(c) Aino Suhola. Atena. 2000

Tälle ”tarinalle” kukin saa kosketuspintaa tai sitten ei. Ehkä se, ettei saa kosketuspintaa kertoo siitä kuinka on elänyt turvassa, suojassa. On ehkä liiankin posliininkiiltoisessa maailmassa. Voi elää ymmärtämättä toisia, joiden elämä on rikottu ja ”epätäydellinen”. Voi joutua tuomitsemisen ja ylenkatseen maailmaan. Yhtä kaikki, ehkä juuri se antaa lopulta sinullekin kosketuspintaa, raapaisun todellisuuteen, rikotuun ihmiseen, kasvuun ja syvyyteen.

maailmankuvassa on korjattavaa
siinä poseerataan liikaa

ei kuolema korjaa
se rikkoo
kaikki kaipaavatkin

en pelkää että
kaikki olisi mennyttä
pelkään että kaikki on jo tullutta
(c) Arno Kotro. Kirjapaja. 2004

Niin elääkö sitä posliinikiiltoista elämää vai rikottua elämää? Ja kumpaa sitten elääkin niin uskaltaako lähteä muutokseen, uskaltaako tai näkeekö tarpeellisena muuttua tai muuttaa elämäänsä vai ”tyytyykö” elämään sitä samaa mihin on jo niin tottunut? Onko lopulta vain pelokas muutokselle? Toisinaan maailma pakottaa  muuttumaan. Kohtaamme menetyksiä, tappioita, tylsistymistä, ilmapiirin tai ihmisen muutoksen ja ainoa kortti, joka meille jää on musta pekka, se kortti, joka pakottaa etsimään uutta kun vanhaa ei enää ole tai se ”entinen” on niin ”kamalaa”, ettei sitä enää kestä. Pystyykö sitä silloin pelostaan huolimatta lähtemään kasvun tielle, muutokseen vai jatkaako kyyryssä ja katsoo kun maailma murenee pala palalta? Muutoksessa on suuri positiivinen voima jos vain uskaltaudumme siihen ja ainoa asia elämässä on lopulta muutos.

Tämä tässä on rikkonaista. Muutos on epätäydellisyyden hyväksymistä, autenttisuuteen antautumista, tosiasioiden tunnustamista. Koska mikään ei kasva päivässä on rikotulle ainoa tie kulkea näin. Jokainen askel valmistaa uuteen, toisenlaiseen tapaan nähdä, toimia, olla. Itsestään on uskallettava löytää jotain vanhaa, jonka pohjalta voi yrittää ja vahvistua, kunnes tietää paremmin, kunnes on valmis toisenlaiseen.

Pian on vuosi kuljettu ja kaikesta huolimatta seison vielä jaloillani. Toivon, että meillä kaikilla olisi toivoa uuteen vuoteen ja lopulta uskoa vielä kanssaihmisiin. Maailma muutos on muutosta meissä yksilöissä muuta ei meiltä vaadita, vaikka se voi toisinaan olla paljon se.