Valopää viesti vuoden lopuksi

 Kuuletko ääneni, kirjoituksissani? Liikummeko samoilla aalloilla vai olenko kaukaisen galaksin kala? Tuijotatko iltaisin hymyhuuliani ja suolaisia kyyneleitä joita vuodatan milloin ilon, milloin surun vuoksi? Ymmärrätkö todella sitä mistä tulen ja kuka olen? Ymmärrätkö itse itseäsi vai ymmärrätkö itseäsi vain minun kauttani?

Voitko käsittää, että minä olen minä ja sinä sinä, vaikka olemme sidotut toisiimme, vaikka olemme sidotut koko maailmaan? Pelottaako ja turhauttaako tämä sinua, kuten minua toisinaan? Haluasitko katsella tähtiä ja työntää toiset pois kuin sanoen, että antakaa hetki hengähtää, antakaa minun olla oma itseni. Älkää vaatiko tai olko niin avuttomia. Tahtoisitko joskus huutaa, että katsokaa itse, oppikaa itse? Kuitenkin heti palaten kuin rakastava isä tai äiti heidän luokseen myötätuntoisesti pitämään kädestä kun maailma on musta ja vaikea käsittää.

Vaikka me marssimme omaa tietämme, on meidän siunauksemme ja taakkamme paljon meitä suurempi. Universumin lapsina, emme pääse pakoon tuota ”taakkaa”, mutta voimme tehdä siitä siedettävämmän. Me voimme ja osaamme, me olemme luojia. Me olemme myötätunnossamme samankaltaisia. Vaikka toisinaan näyttääkin, että joku meistä kulkee enemmän varjoissaan kuin valossaan, uskomatta todeksi tai kykenemättä pudottamaan varjojen viittaa maan tomuun.

Voisitko kuvitella ja luoda todeksi sen hyvän jota olet jo niin kauan yrittänyt luoda todeksi? Voisiko ensi vuodesta vihdoin tulla se valon vuosi vai haluatko kulkea musta viitta ylläsi? Luuletko, että musta viitta on sinun taakkasi, yksin sinun? Luuletko, ettemme me muut osaa? Luuletko, että maailma vielä tänäkin päivänä kaipaa dualiteettia ja separaatiota vai oletko valmiimpi näkemään kauneutta ja positiivisuutta myös itsessäsi? Pystytkö arvostamaan köyhää ja rikasta yhtä paljon? Pystytkö rakastamaan maan raiskaajaa kuten kukkaisihmisiä, joille Äiti maa on yksi jumala? Uskotko positiivisiin rukouksiin/meditaatioon vai vain rahan ja ahneuden ja itseriittoisuuden sanelemaan oikeutukseen kahmia ja haalia valtaa ja rikkautta harvoille?

Oletko yö vai päivä omassa elämässäsi? Ymmärrätkö todella, että minä en ole sinä vaikka olemmekin yhtä? Ymmärrätkö, että minulle on tärkeää, luonto ja sen jumaluus? Ymmärrätkö, että minulle on tärkeämpää lasten, kaikkien maailman lasten, tulevaisuus kuin oma hetkellinen eläminen loistossa? Ymmärrätkö, että näennäinen uhraus ei ole uhraus vaan suuri voitto koko ihmiskunnalla ja maapallolle? Mitä jätät jälkeesi? Mihin piirrät merkkisi? Oletko siitä ylpeä, voivatko lapsesi olla sinusta ylpeitä? Oletko ylpeä pienistä päätöksistäsi, joilla muutat maailmaa, vai kuvitteletko, että maailmaa muutetaan vain suurilla teoilla ja suurilla ratkaisuilla?

Miten asetat sanasi minulle ja toisille? Onko yhdentekevää miten käytät sanoja? Onko iva ja pelleily tapa sanoa, että sisälläsi on vai surullinen leijona? Vai oletko todella se rohkea kullanhohtoinen leijona, joka uskaltaa puolustaa maan lapsia? Millä keinoilla, hyvällä vai pahalla johdat joukkoja? Piirrätkö karttaan vain uusia rajoja ja pystytät aitoja vai osaatko käyttää univerumin voimia?

Ihmisyys tuo paljon vastuuta. Me emme voi vain katsoa sivusta. Teemme siis parhaamme kun yhdistämme voimamme. Rakkauden sateekaareksi, valoksi ja sädekehäksi. Siunauksia ja valoa tulevaan!

Teidän nöyrä palvelijanne Hannele Valopää

Nyt sukelletaan

Sukella syvälle nyt
vai pelkäätkö hapen loppuvan,
pelkäätkö meren pohjan hirviötä?
Uskallatko myöntää, että hirviö
olet sinä?
Mitä sinä pelkäät syvässä ja pimeässä?
Pelkäisitkö jos tietäsit
vierelläsi kulkevasta valosta?
Ymmärtäisitkö, että tuo valokin olet sinä
ja että tuo ihana hyväilevä meri on
koko universumi.
Universumi, joka haluaa tuoda sinulle kokemisen ja
tuntemisen kautta sen minkä sanot, ajattelet ja tunnet.
Pelkäätkö siis lopulta omia unelmiasi tai sitä,
että Universumi toteuttaa ne jotenkin sinun mielesi vastaisesti?

Haluatko olla ihmisestä varma, ennen kuin kosketat hänen sieluaan?
Voisitko ymmärtää, että toinen on sinä koottuna vain hieman toisin kokemuksin,
perintein, arvostuksin?
Onko tärkeää pitää kiinni vai päästää irti?
Onko lopulta mahdollista kasvaa, jos pitää kiinni
ja jos pitää kiinni voiko tietää, että pitääkö kiinni kivestä vai pelastusrenkaasta?

Miten tahansa valitsetkin
tiedä, että varmaa on vain kuolema.
Me emme ole täällä kuin hetken ja kaikki materia myös.
Opi arvostamaan ihmisiä ja kokemuksia joita heiltä saat,
vaikka et voisikaan elää elämää heidän rinnallaan.

Tarve sekoittaa ja sekoilla ja sanoilla hämmentää

Joulu ja musiikki. Mikä olisikaan täydellisempää. Makuja on monia ja kaikkien makuun löytyy jotain. Toisinaan melodia on se mikä ratkaisee, toisinaan sanoitukset ja toisinaan kokonaisuus. Kaikki tavat palvelevat meidän tietoisuutemme tarkoitusta.

Toisinaan mieli pyytää ja fyysinen seuraa mukana. Toisinaan fyysinen pyytää, jotta mieli saavuttaisi jotain. Jumissa tai ei. Vapaassa pudotuksessa tai leijumassa jossain. Olisinpa fakiiri tai taikuri, jotta saavuttaisin jonkinlaisen keskitien. Voisinpa sysätä sivuun tämän fyysisen ja vaatimukset mielestä. Voisinpa juurtua kuin tuon laulun puu ja olla hiljaa luodolla ja antaa myrskyn tuivertaa oksiani. Taipuisin vaan en taittuisi. Olisin vahva ja kenties viisaskin toisinaan.

Fyysinen olemus huutaa, fyysinen tietää mitä tietää. Miksi fyysinen elää eri aikaa? Miksi minun on tiedettävä ja tunnettava? Kärventäisin kehoni, tekisin testit ja olisin hetken sovussa itseni kanssa. Kävisin tietäjällä ja lääkärillä. Olisin siisti ja puhdas. Olisin neitsyt Maria ja Joosef. Olisin 4.

Voi L-U-O-J-A!! Ota tai jätä, mut ei enää tätä. Fyysinen on liikaa, puoletkin riittäis. Anna vanhan kehon lahota paikoilleen, ei, eihän se vielä vasta 27 tai jotain. Sitä on kaksi niin kuin vaaka ja neitsyt tai jotain. Ehkä sateenkaaren tuolla puolen todellisuuden.

Itke tai naura voi jumalauta. Räjäytä pankki! Anna mennä!….. Nyt lähti lapasesta, olihan tämä tietty tiedossa sillä STT:kin sen vahvisti, otetaan siis iisisti. Ei räjäytetä pankkia, ei tankkia, ei tietoisuutta ei edes hirsipuuta.

Tajuamatta tai tajunnassa, työstän ja työnnän todellissuusrajoja. Kirjoitan ja puhun outoja ihan tarkoituksella. Ei pidä lukea rivejä vaan rivien välejä. Ei pidä ymmmärtää vaan sukeltaa ja uskaltaa. Ehkä vuosi 2018 tuo tulosta ja faksi laulaa taas tai sitten NO.

EI VAKAVAA! EI MUKAVAA! Mut tukka takana ja elämä edessä kohti uusia syvänteitä. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Yhdistäen ymmärrys rakentuu, pienistä palasista kerrallaan

Vaikka tarina tai johdatus tuli minun kauttani ja vaikka se merkitsee minulle kenties jotain muuta kuin sinulle lukijani, haluan kirjoittaa tämän runojen puron tänään tänne maustettuna pienin osin minun kommenteillani tehdäkseni jälleen kerran näkyväksi sitä, kuinka kollektiivinen tietoisuutemme/ korkeampi minämme tai Jumala haluaa auttaa ja vastata meille sillä tavalla, että me ymmärtäisimme  mitä meidän tulisi tehdä tai nähdä tai tuntea, mikä on lopulta oma sisäinen totuutemme ja ymmärryksemme meidän maailmastamme.

Tarinassa on kolme kirjailijaa ja minä. Tarina on paloja ja tunnelmakuvia, joiden tarkoitus on kertoa osa jostain suuremmasta palasta. Toivon, että tämä johtaa ja auttaa sinua lukijani sinun omaan totuuteesi ja tunteisiin ja uuteen ymmärrykseen.

Mistä tuuli kuiskiikin,
olet aina mielessäni!

Minä rakastan haaveilua,
tähtiin tuijottamista.

Kerro minulle, onko sinulla
yhtään ikävä?
Kerro, oletko sinäkin
iltaisin ajatellut minua?
Kerro jotakin.
Minun on helpompi
pitää sinua sydämessä.

Lennä kirje perille,
älä vain jää välille!

Pieniä rakkauden siirappisanoja
kuiskaan ilmaan.
Lähetän sinulle rakkauttani
tuulen mukana.
(c) P-L Perttula. Otava. 2004

Näillä rakkauden ”huokauksilla” voi olla monta merkitystä. Kaikki me kaipaamme joskus jonkun huomiota, rakkautta, läheisyyttä. Muistamme mennyttä läheistä, rakasta tai ystävää. Minä avasin ”umpimähkään” jälleen kerran kirjan mielessäni  toivo ja hyvä. Sain vastauksen, joka lohdutti ja toi toivoa. Jatkoin tutkiskelua ja päädyin seuraavaan:

Yksinäisten öiden kuumuudessa

Timantit hioutuvat
vain kovassa
puristuksessa.
Yksinäisten öiden
kuumuudessa.

Huomisen ovella pyydän edes yhden pisteen vihjettä.
Mutta elämää ei eletä kirjojen, kalvojen,
ranskalaisten viivojen kautta, vaan ihon, silmien ja korvien.
Niin, että antautuu nahattomaksi.
Tuskan, pelon, toivon vereslihalle.

Säntäilemme sudentarhoissamme kuin pelästyneet eläimet
uskoen, että elämä on hyvää, kun se on helppoa.
Mutta niin ei elämä ole. Se on syvempi.

Vasta, kun pelkoni, tuskani ja kaikki haavojeni
visvat purkautuvat surun sakeana laavana, voi ilo solista
ja itkun ääni.
Ja kipu ja kirkkaus vaihtelevat niin kuin
ahdistuksen ja toivon vuoksi ja luode, enkä enää pelkää.

Minun on käytävä kivun silmään.
Uskallettava pimeään.
Ja kun uskallan pimeään.
Ja kun uskallan särkymisen pimeään, tajuan, että
mustassa on kaikki värit.
(c) Aino Suhola. Atena. 2000

Tälle ”tarinalle” kukin saa kosketuspintaa tai sitten ei. Ehkä se, ettei saa kosketuspintaa kertoo siitä kuinka on elänyt turvassa, suojassa. On ehkä liiankin posliininkiiltoisessa maailmassa. Voi elää ymmärtämättä toisia, joiden elämä on rikottu ja ”epätäydellinen”. Voi joutua tuomitsemisen ja ylenkatseen maailmaan. Yhtä kaikki, ehkä juuri se antaa lopulta sinullekin kosketuspintaa, raapaisun todellisuuteen, rikotuun ihmiseen, kasvuun ja syvyyteen.

maailmankuvassa on korjattavaa
siinä poseerataan liikaa

ei kuolema korjaa
se rikkoo
kaikki kaipaavatkin

en pelkää että
kaikki olisi mennyttä
pelkään että kaikki on jo tullutta
(c) Arno Kotro. Kirjapaja. 2004

Niin elääkö sitä posliinikiiltoista elämää vai rikottua elämää? Ja kumpaa sitten elääkin niin uskaltaako lähteä muutokseen, uskaltaako tai näkeekö tarpeellisena muuttua tai muuttaa elämäänsä vai ”tyytyykö” elämään sitä samaa mihin on jo niin tottunut? Onko lopulta vain pelokas muutokselle? Toisinaan maailma pakottaa  muuttumaan. Kohtaamme menetyksiä, tappioita, tylsistymistä, ilmapiirin tai ihmisen muutoksen ja ainoa kortti, joka meille jää on musta pekka, se kortti, joka pakottaa etsimään uutta kun vanhaa ei enää ole tai se ”entinen” on niin ”kamalaa”, ettei sitä enää kestä. Pystyykö sitä silloin pelostaan huolimatta lähtemään kasvun tielle, muutokseen vai jatkaako kyyryssä ja katsoo kun maailma murenee pala palalta? Muutoksessa on suuri positiivinen voima jos vain uskaltaudumme siihen ja ainoa asia elämässä on lopulta muutos.

Tämä tässä on rikkonaista. Muutos on epätäydellisyyden hyväksymistä, autenttisuuteen antautumista, tosiasioiden tunnustamista. Koska mikään ei kasva päivässä on rikotulle ainoa tie kulkea näin. Jokainen askel valmistaa uuteen, toisenlaiseen tapaan nähdä, toimia, olla. Itsestään on uskallettava löytää jotain vanhaa, jonka pohjalta voi yrittää ja vahvistua, kunnes tietää paremmin, kunnes on valmis toisenlaiseen.

Pian on vuosi kuljettu ja kaikesta huolimatta seison vielä jaloillani. Toivon, että meillä kaikilla olisi toivoa uuteen vuoteen ja lopulta uskoa vielä kanssaihmisiin. Maailma muutos on muutosta meissä yksilöissä muuta ei meiltä vaadita, vaikka se voi toisinaan olla paljon se.

 

Joulu lapsille vähemmällä stressillä

Joulukuussa on keskitytty lapsiin ja lapsen kaltaiseen mieleen. Ilmassa on odotusta ja toivoa ja tiettyä taikaa. Moni lapsi on kuullut, että pitäisi olla erityisen kiltti, kun tontut kurkkivat ja raportoivat joulupukille. Aikuisista tämä on ”hauska” leikki, mutta monille pienille ahdistusta ja unettomuutta ja syyllisyyttä opettava kokemus. Ei lapsi muutu yhdeksi kuukaudeksi vain koska aikuinen keksiin sairaan leikin. Lapsella on oikeus olla lapsi kaikkina kuukausina vuodessa. On selvää, että odotus voi näkyä fyysisenä levottomuutena tai ylivilkkaana toimintana, mutta aikuisen ei tulisi lisätä lapsen ahdistusta tai vaatia tältä ylisuoritusta kiltteyden verukkeella. On tietysti ymmärrettävää, että aikuinen jouluahdistuksessaan toivoisi rauhallista joulunaikaa kiireen keskelle, mutta onko oikein ja kohtuutta siirtää odotuksillaan sitä lapsiin? Eikö sen sijaan olisi kohtuullista ja kaikkien kannalta rakentavampaa myöntää lapselle, että on kiirettä ja väsymystä? On ehkä odotuksia siellä ja täällä. Voisiko jopa ottaa yhteistä ilta-aikaa ja miettiä mikä on mukavaa, kohtuullista ja toivottavaa yhdessä lapsen kanssa? Voisiko kiireen pysäyttää ja tehdä yhdessä jotain mukavaa (pelata peliä, lukea satuja, kuunnella musiikkia, istua sohvalla ja keskustella)?

Lapset ovat hyvin viisaita pieniä ihmisiä, joiden välittömyys ja välittämisen tarve vanhempiinsa saa heidät monesti ylittämään odotuksia. Lapsi tahtoo olla toivottu, rakastettu, hyväksytty. Miksi aikuinen keksii leikkejä joiden psyykkinen vaikutus voi olla paljon syvempi kuin tahdomme myöntää? Eikö lapsellakin ole oikeus tietää totuus vanhempansa tunteista ja jaksamisesta edes perustasolla? Eikö lapsella ole oikeutta osallistua ja tehdä joulua yhdessä vanhempiensa kanssa? Eikö osa jännitystä ja odotusta ole juuri siinä, että tehdään yhdessä jotain asioita ja jotain säilyy yllätyksenä? Miksi aikuisen tulisi olla ainoa, joka ottaa kantaakseen joulun onnistumisen taakan? Eikö lapselle kuulu myös oikeus rakentaa elämäänsä ja erityisesti merkityksellisiä hetkiä elämässään?

Omassa perhessä ei ole koskaan käytetty tätä tontut kurkkii -pelotetta. Olemme ymmärtäneet ja toimineet vanhempina niin, että lapset ovat saaneet osallistua taitojensa ja ikänsä mukaisesti joulun valmisteluun. Tämä valmistelu on lisäksi opettanut lapsillemme itsenäistymistä, traditioita, ruuan valmistusta ja aikuisen arvostusta lasta kohtaan. Lapsen ottaminen mukaan ja se, että sallimme hänen olla levoton odotuksessaan on lapsen sallimista olla autenttinen, myös aikuinen on saanut olla autenttinen ja myöntyvä siihen että kiire ja stressi voi toisinaan viedä voimia iloisesta odotuksesta. Tämä ymmärrys auttaa lasta myös ymmärtämään, että äidin tai isän ”ärtyisyys” ei ole välttämättä lapsesta johtuvaa. Autenttisuus opettaa lapselle tervettä suhtatumista tunteisiin ja pelottomuutta kohdata myös pelottavia tunteita (kiukkua, turhautumista, aikuisen ärtymystä).

Kasvattaminen ei koskaan ole yksisuuntaista, joten opetellessaan tai ottaessaan käyttöön uusia metodeita, parantaa aikuinen itseään samalla muuttaessaan lapsensa tulevaisuutta. Ilo tästä muutoksesta on siksi moninkertainen, sillä hyötysuhde on kaksinkertainen. Myös tulevat stressit kokevat deflaation.

Stressittömämpää ja rakastavampaa vanhemmuutta ja joulua kaikille toivoen! Hannele Valopää

Enkeli otti kädestä

Itsevarmuus teki mahalaskun. Tuli myrsky vesilasiin ja sumensi hetkeksi kaiken alleen. Oli kohdattava pienuutensa ja ymmärtämättömyytensä. Oli huudettava ja pyydettävä tuhannen kerran selkeyttä ja maata jalkojen alle. Oli tyynnytettävä itsensä ja yritettävä meditoida, saada edes pieni väläys tai vihje mistä katsoa, minne kulkea. Enkeli istahti vierelle, olohuoneen matolle. Ensin ei vaihdettu sanaakaan, oltiin hiljaisuudessa vaan. Sitten pyyntö hento, ottaa hyllystä kirja ja toinen. Katsoa summittaisesti, ”umpimähkään”, luottaa ja antautua. Niin tein vaikka mielessä oli vielä myrskyn kaiku. Avasin ensimmäisen kirjan ja melkein jo naurahdin. Toisen kirjan kohdalla tuli Buddhan sanat vastauksena: ”Voita viha rakkaudella, voita paha hyvällä. Voita ahneus anteliaisuudella ja valehtelija totuudella.” Siinä kohdassa pitelin jo naurua. Kiitos kaikesta!

En näe, enkä aina kuulekaan, mutta olet vierelläni valmiina kertomaan, lohduttamaan ja neuvomaan. Sitten jo rohkaiset jakamaan. Näyttääksesi minun kauttani maailmalle kuinka universumissa toimitaan, kuinka meille vastataan kun suostumme kuuntelemaan ja opimme kysymään. On opittava antautumaan, laskemaan egonsa suoja itseltään, nieltävä sellainen ylpeys mikä on opittua ja epätervettä.

Minä olen osa Jumalaa/Universumia. Olen mahtava ja kenties pelottava. Olen uhka pelkäävälle ja suoja sitä tarvitsevalle. Olen Jumalan enkeli itsekin. Heijastan sitä mitä ette tahdo kohdata. Olette tappaneet minut jo monesti. Vieläkö tahdotte jatkaa sitä vainoamista? Vieläkö tahdotte rauhan enkelin keihästää ja vastustaa muutosta? Vieläkö tahdotte palvella materiaa, egoa ja sotaa? Te tiedätte, että voitte murhata minut fyysisesti, mutta ette voi voittaa minua. Voitte vainollanne tuhota itsenne ja elämän maapallolta. Voitte rakentaa kuvitteellisen kullan kimalluksen ja palatsinne tai voitte ymmärtää, että tulin tänne pyynnöstänne ja rukouksienne tähden. Voitte ymmärtää, että tuon rauhan ja rakkauden sanomaa ja energiaa. Tuon teille peilin ja näytän selvästi sen mitä ette ole olleet valmiita muuttamaan. Minä en toimi yksin. Minulla on ”sotajoukko”, mutta sotajoukkomme on toisenlainen kuin te tahdotte ymmärtää. Rauhalla ja kirjoittamisella olen yrittänyt avata silmiä ja sydämiä teidän nähdä totuutta ja muutoksien tarvetta. Kehitys ja monet mahdollisuudet odottavat nyt uuden oven takana.

Teidän on itse otettava kahvasta ja käännettävä ovi auki. Teidän on suostuttava muuttamaan tapojanne ja toimianne. Teidän on päästettävä irti niistä joiden tavat eivät edistä muutosta. Te olette luojia ja voitte luoda todeksi sen mihin uskotte. Jos uskotte sairauteen ja pahuuteen sen te tulette luomaan ja sitä lisäämään. Jos uskotte terveyteen, rauhaan ja rakkauteen saatte luotua sen tulevaisuuteen. Kyse ei ole nyt vain sanojen toistamisesta mantrana vaan todellakin lapsen kaltaisesta uskosta että se minkä toivoo voi saavuttaa. Tulevaisuus astuu lähemmäs, joka ikinen päivä. Pelkäätkö, mitä sydämesi todella toivoo, vai kunioitatko sitä? Osaatko olla kuin lapsi ennen joulua vai pelkäätkö pettyväsi? Pelkosi ja pettymyksen pelkosi luovat todeksi negatiivisuuden energiasi. Usko ja näe hyvä, usko, että osaat ja voit ”houkuttaa” hyvää, positiivista ja parempia ihmissuhteita, parempia mahdollisuuksia jne. Ota sitten askelia eteenpäin päivä kerrallaan ja tiedosta tekeväsi muutosta parempaan. Aja taivaan sanomaa paremmasta maailmasta kaikilla elämäsi tavoilla. Ymmärrä, että jokainen ihminen on enkeli, vaikka siipensä eivät olisikaan puhdasta kultaa.

Paremmalle huomiselle

Tunne oma arvosi, mutta älä silti polje toisia
vaan kohtaa kaikki luomakunnan luodut arvostavasti.
Arvostaessasi itseäsi, arvostat myös toisia,
jolloin hekin kohtaavat sinut arvostavasti.

Muista että arvostaessasi toista et
vähennä omaasi, et vähättele itseäsi,
sitä kuka olet tai keneksi olet kasvamassa/kuka muistat olevasi.

Ylpeys ei ole ulkokultaista vaan sisäistä tietoa siitä kuka olet.
Ylpeys on varmuutta ja luottamusta siihen että mitä tahansa
onkaan tullakseen sinä selviät kyllä.

Arvosta kaikkea luotua lempeydellä ja myötätunnolla.
Kulje hiljaa kun maailmalla pauhaa, älä lisää maailmaan sitä mitä jo on,
vaan käännä parempi puoli itsestäsi peiliksi toisille. Arvosta itseäsi ja toista
niin paljon, että haluat nähdä ja muuttaa jokaista hetkeä rauhallisemmaksi ja tulevaisuutta
sillä tavoin paremmaksi.